Seuraavana päivänä jo aamun koitteessa Paulu jatkoi matkaansa Balloren kotikylää kohti. Ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, se tuntui aivan syksyiseltä. Paulu ei enää ollut iloinen, niinkuin edellisenä päivänä. Humalasta oli hänen suuhunsa jäänyt karvas maku, ja kurkku tuntui kuivalta. Hän muisteli niitä kahta tuntia, jotka oli viettänyt lesken myymälän takahuoneessa, ja tuo muisto tuntui kiihoittavalta unelta. Viini, tuttavan jutut, Zana, joka alinomaa pistäytyi sisälle ja jollakin verukkeella jäi seisomaan pöydän ääreen, oli saanut hänet hulivilituulelle ja huolettomaksi, aivan kuin ennen nuorukaisvuosina. Huolimatta don Peun vastustelusta Paulu oli tahtonut maksaa yhden viinipullon, ja kun hän oli ottanut taskustaan marengon, kahdenkymmenen liiran kultarahan, eikä leskellä ollut pientä rahaa, Paulu oli sanonut:

— Voitte antaa minulle takaisin, kun palaan kolmen päivän päästä.

Zana oli tahtonut uskoa hänelle velaksi, don Peu oli tarjoutunut lainaamaan hänelle pientä rahaa, mutta Paulu oli ollut suuttuvinaan. Peu oli ajatellut Paulun tahtovan näytellä mahtavaa miestä miellyttääkseen Zanaa, ja katsellut nauraen valokuvaa.

Ratsastaessaan Paulu muisteli lesken kookasta, kaunista vartaloa, hänen ruusuisia poskiaan ja uhkuvia, hekumallisia huuliaan. Mutta samalla hän ajatteli pikku Annesaa, sitkeää ja uskollista murattia, jonka kietovan syleilyn hän yksin tunsi ja josta hän ei tuntenut enää koskaan voivansa erota.

— Zana on kaunis. Mutta vaikka hän olisikin kunniallinen nainen, ei häntä voisi rakastaa kauan, Paulu tuumi itsekseen. Annesa on salainen, tyhjentymätön aarre. Hänen jokainen suudelmansa tuntuu minusta ensimmäiseltä.

Paulu ei tahtonut tunnustaa itselleen, että Annesan rakkauden voiman salaisuus piili kokonaan siinä järkyttävässä intohimossa, jonka hän, Paulu, tytössä oli herättänyt. Hän ei tunnustanut sitä itselleen, mutta tunsi sen sisimmässään ja salli tämän intohimon täydelleen vallata ja kiehtoa olemuksensa, niinkuin muratti kietoutuu puunrungon ympärille. Hän rakasti vähemmän kuin antoi rakastaa itseään, ja olematta tahallisesti uskoton hän katseli ja halusi toisia naisia antautuen mielihyvin heidän helliteltäväkseen.

Näin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui kylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät auringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla, joiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori. Pienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan keltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki näytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea hengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla kentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja kivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa olisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia, jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja autiota.

Hevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä, jotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen uudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia, repaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö vilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu Decherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.

Ratsastaessaan vanhan talon ohi, joka näytti muita varakkaammalta, hän oikaisi ryhtinsä, käänsi hevosensa ja katseli rautaristikkoikkunoita. Siinä talossa asui kirkkoherran sisar, rikas vanha nainen, jolta Paulu, köyhtynyt aatelismies, toivoi saavansa lainaksi rahoja. Ikkunoissa ei näkynyt elävää sielua, ja Paulu ratsasti eteenpäin. Hänen tuttavansa Ballore asui kauempana, syrjätien varrella, talossa, joka oli rakennettu korkealle kalliolle ja jossa oli avoin pihamaa edessä.

Ballore Spanu itse ei ollut kotona, mutta hänen omaisensa, äiti ja seitsemän naimatonta tytärtä, joista nuorin oli täyttänyt kolmekymmentä, ottivat vastaan vieraan ilmeisesti mielissään.