— Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän liiankin hyvin, Paulu jatkoi kiihtyneenä muistaessaan kirkossa vuodattamansa lapselliset kyynelet. Olen lapsi ja ymmärrän, että heikkouteni ja kelvottomuuteni on perheemme onnettomuuksien syy. Ja vielä enemmän kuin nämä onnettomuudet minua kiusaa se, että yhä edelleen olen heikko, olen lapsi. Olen joutunut eksyksiin, eikä kukaan voi neuvoa minua oikealle tielle. Jos olisin jatkanut lukujani, minusta olisi tullut jotakin, mutta vanhempani ja sukulaiseni erehtyivät suuresti pannessaan minut seminaariin. Minusta ei ollut häkkilinnuksi. He panivat oven kiinni, mutta minä lensin ulos ikkunasta. Sitten he lähettivät minut pois, ja silloin jouduin harhateille. Ei kukaan sanonut minulle, että minun piti tehdä työtä, ja niin lähdin maailmalle kuin kerjäläiset, jotka kulkevat almua anoen juhlasta juhlaan. Minäkin etsin juhlista jotakin, mitä en koskaan löytänyt. Mutta minä en ole paha. En koskaan ole tehnyt pahaa, mutta en liioin koskaan hyvääkään. Vain itselleni olen tehnyt pahaa. Monesti olen toivonut, että voisin tehdä edes pahaa, niinkuin monet muut osaavat viekkaasti, ja tarmokkaasti. Mutta siihenkään en pysty. Sanon sinulle vielä kerran: olen yhä edelleen lapsi. Älyni, sivistykseni, sanalla sanoen kaikki, kaikki minussa on pysähtynyt kesken kehityksensä. Olen hedelmän kaltainen, joka kuivettuu ennen tuleentumistaan.

Toinen kuunteli, mutta ei kyennyt käsittämään Paulun puheen hienoutta eikä epätoivoa. Yhden seikan hän vain ymmärsi: ettei Paulu koskaan voisi nousta siveellisestä ja taloudellisesta häviöstään, ja hän katui, että oli kutsunut hänet vieraakseen.

He keskustelivat vielä hetken ja menivät sitten nukkumaan.

Päivän valjetessa Paulu heräsi ja näki Balloren jo lähtevän ulos. Mutta noustuaan hän huomasi, että Ballore taas oli palannut ja joi lasista viinaa.

— Olenpa minä nukkunut, Ballore sanoi. Tuskin vieläkään olen oikein hereillä. Juo, mies!

Sitten he menivät kirkolle. Pyhimysjuhla oli mitätön. Asukkaat, jotka
melkein kaikki olivat maanviljelijöitä ja nyt viettivät suojeluspyhänsä
Isidoron juhlaa, olivat sinä vuonna saaneet huonon sadon. Sen johdosta
Ballore alkoi valittaa:

— Tänä talvena varmaankin tämän kylän ihmisiä kuolee nälkään. Nälänhätä raivoaa taas kelpo lailla. Ajat ovat muuttuneet, Paulu hyvä. Tähän maailman aikaan meidän kaikkien toimeentulo on kurjaa. Mutta muistan, että kaikki elimme minun lapsuuteni aikana mainiosti. Silloin täälläkin oli perin rikasta väkeä. Kirkkoherralla ja hänen sisarellaan esimerkiksi oli säkeittäin rahoja, nii-in, ihan säkeittäin, kautta kunniani!

— Senpä vuoksi rosvot kävivätkin ryöstämässä, ellen väärin muista.

— Niin, se oli kuuluisa rosvous: neljäkymmentä aseellista miestä naamiot kasvoilla, ja väitettiin olleen joukossa monta sinun kotikyläläistäsikin — älä pane pahaksesi, Paulu! He hyökkäsivät kirkkoherran taloon, riisuivat vaatteet pappiparalta ja hänen sisareltaan, köyttivät heidät kiinni toisiinsa, paiskasivat vuoteeseen ja ryöstivät, mitä ikinä irti saivat. Kerrotaan heidän vieneen enemmän kuin kymmenentuhatta skudoa.

* * * * *