Ja hän taputti Niculinua olalle, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista tälle, että hänkin, samoin kuin nuori mies, oli ollut sokea siihen hetkeen asti, mutta että nyt alkoi nähdä kaukaisen valonhohteen. Niin, hän alkoi toivoa ihmisten hyvyyttä, ja tämä toivo aiheutti hänen ilonsa. Tekipä hänen mielensä mennä sairaan vanhuksen vuoteen ääreen ja sanoa: "Setä Zua, kiitän sinua; en siksi, että pelastat meille talon ja viimeisen maatilkun, vaan senvuoksi, että osoittaudut siten hyväksi ihmiseksi, me kun olemme luulleet sinua häijyksi". Mutta don Simone loi häneen terävän katseen, ja hän oivalsi, että tuo salaisuus täytyi visusti säilyttää.
Niin hän tekikin. Mutta iltapäivän kuluessa hän tuhlaamalla tuhlaili huolenpitoaan ja huomaavaisuuttaan sairaalle vanhukselle, joka aavisti, mistä tämä johtui, ja kävi siitä entistään äreämmäksi. Tämä vain yhä enemmän kiihoitti ja katkeroitti Annesaa.
Päivä kävi yhä pimeämmäksi ja kolkommaksi. Ukkosen jyrinää kuului etäältä tummansinisen vuoren takaa. Ilmassa oli jotakin painostavaa ja mieltä ahdistavaa.
Aterian loputtua köyhät vieraat lähtivät pois, ja talo vaipui jälleen tavalliseen järjestykseensä ja painostavaan hiljaisuuteensa. Vain silloin tällöin ukko Zua voivotteli, ja kun Annesa kulki huoneen läpi, hänen valituksensa sai uhkaavan sävyn.
Annesa askarteli ääneti, asetti kaappiin pöytäliinan ja -astiat, lakaisi pihan, meni sitten vesikiulu pään päällä lähteelle ja viipyi kauan muurin ääressä katsoen kauas laaksoon. Melkein mustien pilvien peittämän taivaan alla näytti kaikki synkältä. Laakso levisi katseiden edessä kuin ääretön kuilu, kalliot näyttivät olevan romahtamaisillaan toistensa yli, ja musta, liikkumaton metsä vuoren huipulla tuskin erottautui pilvistä, jotka kulkivat yhä alempana.
Eikä Paulua kuulunut. Annesan päätä särki kauheasti. Häntä pyörrytti ja hänestä tuntui, kuin vesiastia olisi ollut yksi noista kallioista, jotka hänestä näyttivät horjuvan ja järkkyvän paikoiltaan. Oli aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt hänen päänsä sisässä. Hän aikoi juuri palata taloon, kun huomasi Santus paimenen, kolmen miehen ja pojan ilmestyvän tielle. Houriko hän, eikö tuo poika ollut Santuksen karannut poika? Uteliaisuus haihdutti hetkeksi hänen oman levottomuutensa. Hän nosti vesiastian päänsä päältä, asetti sen kivimuurille ja jäi odottamaan. Ryhmä lähestyi, ja Santus paimenen kova ja iloinen ääni kuului hetki hetkeltä selvempänä yksinäisen tien hiljaisuudessa.
— Hitto vieköön! Nyt lähden heti poliisin luo pojan kanssa. Jos hän sitten vielä tahtoo karata, niin karatkoon ja menköön vaikka hornan tuuttiin!
Poika oli ääneti. Annesa katseli eikä enää hämmästynyt, kun Santus huusi:
— Annesa hoi! Tässä se karannut lintu nyt on! Katsele häntä tarkoin!
Sinäkin voit todistaa, että se on hän.
— Missä olet ollut koko tämän ajan? Annesa kysyi, kun he olivat tulleet lähemmäksi.