Poika loi häneen katseen ilkeistä, sinisistä silmistään, mutta ei vastannut sanaakaan.
— Tapasimme don Pauhun, paimen jatkoi. Hän ei tule vielä tänä yönä kotiin; älkää siis odottako.
Annesa, joka taas oli nostanut vesikiulun päälaelleen, vapisi kiireestä kantapäähän. Peittääkseen kiihoittuneisuuttaan hän antoi miesten mennä ohi. Mutta Santus näytti pysähtyvän ja ikäänkuin jäävän odottamaan.
"Varmaankin hänellä on minulle jotakin sanottavaa", Annesa ajatteli ja meni hänen luokseen.
Toiset kulkivat edelleen muutaman askelen päähän
— Missä tapasit don Paulun? Annesa kysyi puoli ääneen.
— Magudas kylän mäessä… oli matkalla kylään. Hän antoi minulle kirjelipun toimitettavaksi sinulle… ehkä sinun on annettava se don Simonelle, sanoi paimen, joka oli hyväntahtoinen, mutta hiukan veitikkamainen mies. Hän kielsi antamasta sitä kenellekään muulle kuin sinulle. Tässä on!
Hän ojensi tytölle paperilipun, jonka oli siepannut repustaan.
Annesa rutisti paperia käsissään; hehkuva hiili ei olisi voinut pahemmin polttaa hänen sormiaan. Kului tuokio; paimen puhui, mutta Annesa ei kuunnellut. Hän kuuli vain ukkosen jyrinän kaukaa, ja hänestä tuntui, ettei hän puristanut kädessään paperia, vaan sykähtelevää sydäntä, sielua, joka värisi ja vaikeroi. Mitä oli tapahtunut? Paulu ei ollut koskaan ennen kirjoittanut hänelle. Miksi hän nyt kirjoitti? Hyviä vai huonoja uutisia? Vain hetken hän epäili. Sitten hänessä heräsi varmuus, että tämä sanoma oli huono. Ja häntä peloitti saada tietää se liian pian.
Nuori tyttö, joka ratsasti valkoisen hevosen selässä, näkyi tulevan tiellä. Ehdittyään pienen ryhmän kohdalle häneltä pääsi iloisen yllätyksen huuto hänen tuntiessaan Santus paimenen pojan.