— Tuossahan hän nyt on! Kuinka iloinen olenkaan! Eihän voi ajatellakaan, että kukaan Barunein asukkaista tappaisi oman poikansa! Silloin koko Baruneimme olisi tullut surullisen kuuluisaksi kuljeskelevien laulajienkin viisuissa.
— Suu kiinni, Anna Pica! Santus huusi. Onpa sinulla kieli, terävä kuin veitsi!
Annesa kuuli vain ukkosen jyrinän ja tunsi kädessään olevan kohtalokkaan paperilipun. Hänen tajuntaansa ei mahtunut mitään muuta.
Toiset lähtivät liikkeelle kulkien läpi kylän. Vaistomaisesti Annesa seurasi heitä ja joutui keskelle väkijoukkoa, joka vähitellen oli keräytynyt paimenen ympärille kuunnellen häntä hymysuin. Äkkiä välähti salamaa, ukkonen jyrähti voimakkaasti, ja alkoi tipahdella sadepisaroita. Ihmiset hajautuivat säikähtyneinä eri tahoille. Annesa oli lopuksi yksin tiellä, lähellä hyväntekijöittensä taloa. Hän alkoi juosta.
Donna Rachele ja Rosa olivat menneet iltamessuun. Vain sairas vanhus, joka sinä päivänä oli tavallistaankin synkempi ja levottomampi, täytti hiljaisen talon vaikeroimisellaan. Salamoiden metallivälke valaisi tämäntästä pimeää huonetta ja kolkkoa käytävää.
Annesa laski vesiastiansa maahan yhä puristaen kädessään kirjelippua. Sitten hän meni pihalle ja sai vaivoin luetuksi surullisen sanoman: "… muista, mitä sanoin sinulle ennen lähtöäni".
Häikäisevä salama ja hirvittävä jylinä täyttivät koko taivaan kauhulla. Annesa luuli, että ukonnuoli oli iskenyt häneen, ja alkoi vaikeroida samoin kuin sairas vanhus.
— Hän ei ole saanut rahoja. Hän ottaa itsensä hengiltä. Tällä kertaa se todella tapahtuu. Parin, kolmen päivän kuluttua, kun ei enää ole vähintäkään toivoa, hän kuolee. Niin on asia.
Uusi kamala jyrähdys, punasinervä salama, ja taaskin jyrähdys täytti pihan valolla ja kauhistuksella. Sade valui virtanaan. Annesa meni keittiöön, nojasi päätään suljettuun oveen ja ajatteli, että jos Paulu par'aikaa oli ulkoisalla, hän kastui läpimäräksi. Hetken ajan tämä ajatus sai hänet levottomammaksi kuin kovanonnen kirjelippu. Koko hänen ruumiinsa värähteli hermostuneesti. Hän kuvitteli, että sade valui pitkin selkää jalkoihin asti.
Eikä hän voinut huutaa eikä itkeä. Hänen kurkkunsa puristui hysteerisesti kokoon, ikäänkuin siihen olisi tullut solmu. Ulkona ukkosilman raivo kiihtyi, sade pieksi ovea, jyrähdykset jylisivät uhkaavan vihamielisinä. Yhä nojaten päätään oveen Annesa seisoi ajatellen, että Paulu oli saattanut eksyä kamalassa ilmassa, alttiina rajusään sokealle raivolle, ja hänestä tuntui, että luontokin nyt oli liitossa kohtalon ja ihmisten kanssa kiduttaakseen tuota onnetonta miestä. Sisällä, ulkona, kedoilla kokonainen joukko vihamielisiä voimia nautti julmasti ahdistaessaan yhtä ainoaa epätoivoista ihmistä. Ei kukaan auttanut, ei kukaan puolustanut häntä, ei edes hänen äitinsä, joka ei ollut huolissaan poikansa vuoksi, vaan hymyili kotiinsa kutsumilleen köyhille, samalla aikaa kun hänen poikansa köyhempänä ja kurjempana kuin viheliäisin kerjäläinen harhaili kylästä toiseen etsimässä apua.