— Ei kukaan, ei kukaan! Annesa vaikeroi hieroen otsaansa oveen, niinkuin lammas hankaa syyhyttävää päätään tammen kaarnaiseen runkoon. Ei kukaan, ei kukaan! Ainoastaan talon palvelijatar ajattelee sinua, Paulu Decherchi, onneton lapsi. Mutta miten voi palvelijatar vastustaa kaikkien ihmisolentojen valtiatarta, kohtaloa?
— Annesa, kirottu otus! ukko Zua ärjyi huudettuaan turhaan neljännestunnin, kuuletko, senkin pirun sikiö, tee tuli!
Annesa meni huoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoa. Himmeä, hämärä valaistus tunkeutui ikkunasta huoneeseen, mutta sen harmaa juova ei ulottunut Zuan vuoteeseen asti. Silloin tällöin salamat valaisivat huonetta kelmeällä valollaan; silloin näytti aina siltä, kuin ukon hahmo olisi kohonnut esiin pimeästä jälleen vaipuakseen salaperäisiin pimentoihin.
Annesa katseli sairasta kauan kuin houreissa. Hänestä tuntui, kuin vanhus jo olisi ollut kuollut, mutta silti yhä vielä ulvova ja sadatteleva. Tästä hetkestä hänet sai valtaansa hurja pakkomielle: hän kuristaa tuon kitupiikin kuoliaaksi, jotta viimeinkin saa hänet vaikenemaan, ja syöksee hänet ainiaaksi siihen pimeyden kuiluun, josta hän alinomaa kohosi ilmoille kirkumaan.
Annesa seisoi paikaltaan hievahtamatta keittiön oven ääressä ojennellen käsivarsiaan ja puristaen kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pusertui uikuttava valitus. Silloin vanhus luuli, että tyttö pelkäsi ukkosta, ja hiljensi hiukan ääntään.
— Annesa! hän rukoili, sytytä toki kynttilä. Pelkääthän sinä itsekin. Näethän, kuinka he ovat jättäneet minut yksikseni. Herra tiesi, missä he ovatkaan! Rosakin on ulkoisalla. Kaikki he kastuvat likomäriksi.
Annesa palasi keittiöön ja sytytti kynttilän. Silloin hän muisti, että Paulu oli ottanut mukaansa sadetakin, ja ajatus, että tämä siis saattoi suojella itseään sateelta, tuotti hänelle hiukan lohdutusta. Hän huokasi helpotuksesta, aivan kuin lapset kuullessaan, että rajuilman yllättämä sadun sankari on löytänyt majan metsästä. Ja hän palasi vanhuksen huoneeseen kynttilä kädessä.
* * * * *
Rajuilma riehui iltamyöhäiseen. Sitten taivas äkkiä kirkastui, viimeinen salama ikäänkuin halkaisi kahtia pilvet, jotka alkoivat hajaantua ja painua vuoren tuolle puolen. Suuri, alakuloinen kuu nousi metsän takaa äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kolkossa, kosteassa yössä.
Donna Rachele, tyttönen ja molemmat ukot, jotka olivat odottaneet kirkossa sateen taukoamista, palasivat kotiin, söivät illallista ja menivät levolle.