Hän palasi takaisin keittiöön, avasi ulko-oven ja meni pihalle. Ihmeekseen hän huomasi rajuilman tauonneen. Kuu nousi kirkkaana sinitaivaalle, joka oli selkeä kuin kristalli. Ikkunaruudut, pihan kivilevyt ja vajan kattotiilet hohtelivat hopeisina. Syvää hiljaisuutta ei rikkonut edes heinäsirkkojen sirinä eikä satakielen laulu, joka muuten joka yö kuului puutarhan perältä metsästä.
Ukkosilman raivo oli saanut niidenkin äänet vaikenemaan. Tuntui siltä kuin kylän asukkaat, joka lepäsi kuutamossa synkkänä ja kosteuttaan kiiltävänä, olisivat kaikki kadonneet, niinkuin ammoin heidän tarunomaiset naapurinsa hävitetystä kylästä. Mutta tämä hiljaisuus, kun kaikki elävät oliot tuntuivat vaipuneen kuolemankaltaiseen uneen, ei rauhoittanut Annesaa, vaan kiihdytti häntä entistään enemmän. Ulkomaailma varoituksineen ja vaaroineen oli kokonaan kadonnut hänen tietoisuudestaan, hänen sisäisessä maailmassaan oli kaikki taas pimeänä. Pakkomielle valtasi hänet jälleen ja upotti hänet melkein kuumeisen itsetiedottomuuden tilaan. Mutta hän yritti vielä taistella sitä sokeaa vaistoa vastaan, joka ohjasi häntä. Hän meni sisälle, palasi takaisin pihalle, kulki edestakaisin kuin sukkula kutoen hirvittävää kudosta.
Vähitellen itsesäilytysvaisto vei voiton hänen uhrautumiskiihkostaan ja näytti pelastavan hänet. Hän meni sairaan huoneeseen, pani oven kiinni, sammutti kynttilän, istuutui sohvan laidalle ja kumartui riisumaan kenkiään. Vanhus huokasi ja liikahti, ja Annesa viipyi hetken kumarassa kuunnellen. Sitten hän oikaisi vartalonsa. Parasta oli, ettei riisuutunut, tukehduskohtaukset, jotka viime öinä olivat vaivanneet ukkoa, saattoivat alkaa milloin tahansa. Täytyihän hänen nousta hoitamaan sairasta; sentähden oli paras nukkua vaatteet yllä.
Hän paneutui siis pitkäkseen sohvalle ja veti peitteen kasvoihin asti. Kylmä väristys puistatti häntä kiireestä kantapäähän. Hirvittävä totuus iski jälleen hänen mieleensä ja kouristi hänen sydäntään.
Hän oli laskeutunut levolle täysissä pukimissa, ei auttaakseen vanhusta, vaan avustaakseen kuolemaa, jos kohtaus toistuisi. Pieni voimanponnistus, käsi potilaan suuta vasten, unilääkepullo kumoon yöpöydälle, niin kaikki olisi lopussa.
Hän tunsi sydämensä jyskyttävän pakahtuakseen ja koetti vielä torjua pirullista kiusausta, joka ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen. Hän tunsi olevansa samanlaisessa odotuksessa kuin salamurhaaja viidakossa vaaniessaan.
Hän näki edessään sairaan kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet edellisenä yönä tukehtumiskohtauksen aikana. Tämä näytti kuolevalta, silmät ja suu selällään, ja haukkoi ahneesti ilmaa.
— Ehkä riittää sekin, etten auta häntä nousemaan istuvaan asentoon ja etten anna hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hänen täytyy kuolla tänä yönä, muuten kuolee toinen. Paulun täytyy huomenna saada tietää, että ukko on heittänyt henkensä. Tässä ei ole varaa viivytellä.
Hänen toiveensa oli niin voimakas, että hänestä tuntui mahdottomalta olla sitä tyydyttämättä. Koska vanhuksen täytyi kuolla, sen täytyi tapahtua heti. Kahdenkymmenen, kymmenen, kahden päivän kuluttua se olisi liian myöhäistä. Sanoma hänen kuolemastaan oli saatava Paulun tietoon mitä pikimmin. Toinen tai toinen!
Hänestä tuntui, että koko tämän onnettoman perheen kohtalo oli hänen käsissään; kuin mielenhäiriössä hän arveli tekevänsä suunnittelemaansa suuremman rikoksen, jollei hän estäisi Paulun kuolemaa ja hyväntekijöittensä täydellistä perikatoa. Siis: toinen tai toinen.