Aika ajoin kuului tieltä kavioiden kapsetta. Sitten hiljaisuus kävi entistään syvemmäksi.
Aika kului. Väsymys, kuumeinen kiihko ja levottomuus alkoivat taas pyörryttää Annesaa. Nuo kuusi köyhää vierasta kummittelivat taas pöydän ääressä, sokean valkoisina kiiluvat silmät tuijottivat hengenahdistusta potevan vanhuksen vuoteeseen. Rosan suhteettoman iso pää alkoi vaappua ohuen kaulan kannattamana, ikäänkuin se olisi tahtonut tempautua irti. Donna Rachele tuli sisään tarjotin kädessä ja nauroi niin, ettei houriva ollut vuosikausiin nähnyt häntä sellaisena, ja tuo odottamaton hilpeydenpuuska ikäihmisessä, joka äkkiä näytti tulleen hulluksi, sai Annesan aivan suunniltaan. Kuumehoureissaan hän katseli vanhusta ajatellen:
"Vaikka hänen kohtauksensa toistuukin, mitä voin tehdä? Kaikki nämä ihmiset katselevat minuun; Nicolinukin on saanut näkökykynsä takaisin. Eivätköhän he sentään mene tiehensä?"
Mutta he eivät lähteneet, sillä houriva kuvitteli rajuilman vielä jatkuvan. Annesa odotti yhä, ja unenhoureissa odotus oli täynnä kauhua ja ahdistusta. Kuka tulisi? Mitä tapahtuisi? Nyt hän sen hyvin muisti: Kuoleman oli määrä tulla, ja Annesan täytyi auttaa sitä. Kuin palvelijattaren herraansa. Mutta tämän lisäksi hän odotti toisia, vielä kammottavampia aaveita ja aavisti, että jotakin vielä kauheampaa tapahtuisi. Hänen pahuuden pimeyteen vajonnutta sieluaan raateli tuska, joka voitti kaikki hänen siihen asti kokemansa kärsimykset, se oli katkerampi kuin hänen asemansa tuottama nöyryytys, voimakkaampi kuin se harhaharso, johon hän siihen asti aina oli verhoutunut, voimakkaampi kuin sääli perhettä kohtaan, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä, kirvelevämpi kuin ajatus, että Paulu kuolisi itsemurhaajana. Se oli nimetöntä tuskaa, haaksirikkoisen kauhua hänen vajotessaan meren pehmeään ja kauhistuttavaan syliin ja muistellessaan elämän suruja, jotka ovat kauniit ja suloiset verrattuina hirvittävään kuoleman tuskaan.
* * * * *
Jälleen kavioiden kopinaa tieltä!
Annesa kimposi ylös horroksistaan, työnsi peiton kasvoiltaan ja kuunteli. Herra, Herra, oliko se mahdollista? Tuo ääni lähestyi, se kuulosti voimakkaalta ja tasaiselta kuin Paulun hevosen kavioiden töminä.
Hän heittäytyi alas sohvalta laahaten peitettä jäljessään ja syöksyi ovelle kuin mielipuoli. Mutta hevonen kuului juoksevan ohi. Vanhus kavahti unestaan, huomasi peitteen keskellä huoneen lattiaa, näki Annesan pukeutuneena ja säikähti.
— Annesa! hän huusi hiljaisella äänellä. Sitten hän huusi lujemmin:
Annesa, mitä tämä merkitsee?
Tämä huuto palautti Annesan todellisuuteen. Hän muisti äkkiä kaikki ja älysi, että hänen oli selitettävä vanhukselle.