— Auttakaa! Auttakaa!
Silloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi vanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen päälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.
Kumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten vaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja jännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon liikkeen, eikä sitten enää mitään…
Kuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia, ja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että ukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään pielukseen.
Kului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli tietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli voinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko Cosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.
Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä; jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt huudon ja syöksynyt pakoon.
Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua, joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven. Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni käytävään.
Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa, pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä ollutkaan kuollut.
Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa, teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla käsillään hiuksiaan.