Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua, kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä kuin nukkua, nukkua sikeästi.
— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät?
Vielähän sen ehtii…
Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän näki vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään. Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa Paulun askeleet.
Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän, kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet tuntuivat sittenkin olevan Paulun.
Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.
— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!
Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.
Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.
VI
Hän meni pihalle, mutta ei heti avannut.