— Kuinka voitte? kysyi hän, saaden ääneensä äkkiä tuttavallisen sävyn.
Eikö noita kuumekohtauksia voi mitenkään saada pois?
— Olen kärsinyt niistä jo kymmenen vuotta. Se on malariaa, joka ei ole parannettavissa. Adelmo on koettanut kaikkensa saadakseen minut paranemaan. Intiasta asti hän tilasi lääkejauhetta. Poppamiehenkin luona Adelmo kävi.
Adelmo oli hänen ensimmäinen miehensä, ja opettaja pani merkille, että sairaan äänessä oli unelmoiva kaiku hänen tavu tavulta ääntäessään tätä nimeä, niinkuin lasten on tapana tehdä lausuessaan uusia sanoja, joista he pitävät, ne kun heidän mielestään sisältävät kokonaisen uusien aistimusten maailman. Hän vaistosi, että sairas nainen kuumetilassaan eli jälleen menneisyydessä. Ja vanhus varoi tunkeutumasta tuon toisen suljettuun maailmaan.
Mutta sairaskin arvasi opettajan ajatukset siitä tavasta jolla tämä laski hänen kätensä takaisin raidille, ja koetti paremmin herätä todellisuuden tajuntaan. Hänen silmänsä aukenivat täydellisesti luoden melkein veitikkamaisia katseita, ja ääni muuttui kirkkaammaksi.
— Suokaä anteeksi, ett'en tullut asemalle. Huomenna saatte nähdä, että olen vallan toinen ihminen. Antoniokin sanoi, että pyytäisin hänen puolestaan anteeksi. Hänkin on niin hyvä. Ja menkää nyt peseytymään ja syömään, menkää!
Opettaja totteli. Kun he olivat pienessä ruokahuoneessa, johon Ornella oli jättänyt matkalaukut, tyttö avasi astiakaapin ottaakseen siitä esille pöytäliinan. Lapsukainen olisi tahtonut levittää sen pöydälle isoisän aterian ajaksi, mutta taas palvelijatar tuuppasi hänet syrjään polvellaan.
Silloin opettaja sanoi hiukan karskisti:
— Antakaa hänen olla! Täytyyhän lapsenkin jotakin oppia.
Ornella ei virkkanut mitään. Mutta hän tähysteli vanhusta kiireestä kantapäähän levollisilla vihertävillä silmillään. Se oli tosin tyyni katse, mutta ilmaisi kuitenkin, että hän oli emäntä ja valtiatar talossa.
— Olkaa hyvä ja käykää huoneeseenne, Ornella sanoi hetken kuluttua kantaen opettajan matkalaukut viereiseen huoneeseen, ja opettaja huomasi, että tämä hänen asuttavakseen määrätty suoja oli kaikista synkin. Kosteat täplät koristivat eriskummaisina kuvioina seiniä, ja hän luuli näkevänsä sontiaisen juoksentelevan halkeilevalla lattialla. Mutta ovella seisoi Ola katsellen pelokkaasti ja uteliaasti, ja hänen punainen hameensa hohti kuin takkavalkea talvella.