— Käykää vain sisään, pikku neiti, opettaja sanoi kumartaen. Ja toisella kädellään hän ojensi tytölle pientä rasiaa ja toisella etusormen ja peukalon välissä kultaisen neulan, jonka oli irroittanut kaulaliinastaan.
Ola lähestyi hitaasti ja varovasti, otti lahjat vastaan vaieten ja välinpitämattömästi tahtoen mieluummin katsella avattujen matkalaukkujen sekasorrosta pilkoittavaa hänelle vielä tuntematonta maailmaa. Ja noudattaen päähänpistoaan hän lupasi kuiskaten isoisälle jotakin, joka ei ollut kiellettyä:
— Vien sinut katsomaan kanoja ja pikku hevosta.
Opettajasta olisi ollut hauskempaa ensin katsella huvilaa. Ja kun he olivat lopettaneet aterian ja Ornella oli lähtenyt pesemään vaatteita viereisen renkituvan lähellä kumpuavalle lähteelle, hän kysyikin, kuuluivatko ruokasalin oven pielessä riippuvat avaimet yläkertaan.
— Kuuluvat kyllä, mutta isä ei anna kajota niihin, tyttö sanoi tyytymättömästi nähdessään hänen ottavan avaimet naulasta. Ja silmänräpäykseksi omistusvaisto sytytti hänen silmiinsä vihamielisen välkkeen. Mutta sitten hän itse sanoi sovittaen:
— Mutta voithan tehdä, minkä isä kieltää, sillä hänhän on poikasi, eikö niin? Eihän hän voi torua sinua.
Opettaja painoi etusormen huulilleen, ja he alkoivat nousta. yläkertaan. Tyttö kulki varpaisillaan, nukke, jolla oli tiilenpunainen tukka ja jonka hän oli isoisältä saanut, olkapäältä roikkuen; lapsi kulki hänen edellään, näytti hänelle, mikä oli pääoven avain ja mitkä avaimet kuuluivat kunkin huoneen oveen.
Ja äkkiä he olivat siirtyneet kuin lumottuun taloon. Permannon kelta- ja siniruutuiset kiviliuskat kiilsivät. Portaat olivat marmoria, seinät kukka- ja hedelmäkiehkuroiden muotoisilla kuvilla koristettua marmorisekoa. Kaikki tämä todisti koristajan huonoa makua, mutta oli ihmeen kaunista Olan ja ehkä isöisänkin silmissä. Tyttö katseli kaikkea, katsoi sitten isoisään ja nähdessään hänen päännyökkäyksin ilmaisevan mieltymystään tai kättä huiskuttaen tahtovan sanoa: "tuo on töherrystä", hän puri yhteen pienet hampaansa pidättyäkseen ilosta nauramasta.
— Sytytä sähkövalo, opettaja sanoi hiljaa, ja tyttö sytytti. Sähkövalossa kaikki näytti kimmeltävän ja loistavan; Ola kulki ympäri hipoen seiniä kuin kissa ja nuken linnunsilmät tirkistelivät salaa ja ihmetellen pörröisen tukan alta.
— Tänne tulee joka vuosi asumaan kreivi, Ola sanoi heidän seisoessaan ylimmän kerroksen vastamaalatun oven edessä. Ja tyttö painautui arkana isoisäänsä, ikäänkuin ylhäinen vuokralainen jo olisi ollut siellä sisällä. Sisälle astuttuaan he sytyttivät sähkön, jolloin lattioihin, kultaukseen ja seiniin maalattuihin naisenkuviin tuli eloisuutta ja väriä; sähkön sammuttua ne taas himmenivät ja häipyivät piiloon.