— Silloin tanssin viimeisen kerran. Ja mieleeni muistuu tämä yö juuri senvuoksi, että palatessani kotiin tanssiaisista sain keuhkopussin tulehduksen, joka sitten meni korviin, ja lopulta sain aivotulehduksen. Kolme kuukautta makasin henkitoreissani, enkä koskaan parantunut täydelleen. Kaikki koski hermoihini, ja isäni ja veljeni välinen alituinen kinastelu sai minut hourimaan, että olin kuollut ja tuomittu helvettiin. Jos voisin panna paperille kaikki ne houreet, jotka minulla oli siihen aikaan, siitä tulisi kamala kirja, kamalampi kuin Divina Commedia. Ja vieläkin näen unta, että alinomaa vaellan erämaassa lentohiekkapilvien keskellä, jotka liikkuvat ja ovat eläviä olentoja, tuulen kiusaamina, joka lakkaamatta muuttelee niiden muotoa. Nämä ovat kiihtyneen veren aiheuttamia unia, mutta ne saavat minut hirvittävästi kärsimään. Enkä kuitenkaan tahdo väistää niitä, päinvastoin rakastan niitä, silla kärsiminen on sovitusta, ja tahdon sovittaa rikokseni. Tahdon kärsiä, kunnes suru puhdistaa vereni ja lihani ja muuttaa minut niin, että tulen viattomaksi kuin pieni poika.
— Sentähden en tahdo joutua vankilaan, hän jatkoi kääntyen opettajaan päin, välttääkseen naisen viettelyä. Vankilassa tylsistyisin ja muuttuisin toisten kaltaiseksi, jotka tyyninä kärsivät rangaistuksensa ja jo ovat kuolleita sieluja. Minä tulen myrskystä ja palaan myrskyyn. Kun pilvi pudottaa rakeita, tuhoaa viljan ja tappaa linnut, niin onko se sen syy? Minä tapoin isäni, kun kohtalo pakotti minut siihen. Jos tahtoisin antaa ilmi itseni, löytäisin kyllä asianajajan, joka voisi saada julistetuksi minut syyttömäksi todistamalla, että tehdessäni rikokseni olin mielenhäiriössä. Mutta sitä en tahdo; haluan tyhjentää kärsimysteni maljan ja täyttää kohtaloni. Jos ottavat minut kiinni, ottakoot, siinä tapauksessa käy niin, kuin käymän pitää. Mutta he eivät ota. Kaikki nämä viime kuukaudet olen elänyt kuin metsän peto maanalaisissa komeroissa, kivikoissa ja pensastoissa ja syönyt kasveja ja hedelmiä. En enää muista, miltä leipä maistuu, ja viini, jonka tuo nainen antoi minun juoda, sai pääni kuumaksi, ja tunnen jo lörpötelleeni tarpeeksi. Vannon, etten enää juo pisaraakaan viiniä.
Sitten hän katsoi herätyskelloa. Tämän vaitiolon aikana opettaja avasi jälleen silmänsä ja näki, että Ornella taas oli tullut vuoteen ääreen seisoen siinä alakuloisena ja pää painuksissa.
— Vielä viisi minuuttia, nuori mies virkkoi taas katsoen kelloa. Totta puhuakseni tulin tänne pahoissa aikeissa. Tiesin, että talon vartia on vanha, heikko mies, ilman aseita, ja ettei täällä edes ole koiraa. Tulin tänne aikoen mistä hinnasta tahansa tunkeutua taloon. Mistä hinnasta tahansa, ymmärrättekö? Tahdoin nähdä jälleen kotimme ja ottaa sieltä mukaani jotakin, ainakin okariinan ja äitini vihkisormuksen. Sanotaan, että äidin vihkisormus tuottaa onnea, ja kaikin mokomin tahdoin saada juuri sen, mutta Jumala varjelkoon minua kajoamasta mihinkään tuossa talossa; siitähän syntyivät kaikki meidän hirvittävät riitamme. Saan olla vailla sormusta vastedeskin, ja otan mukaani vain vähän multaa anturoihini.
Vihdoin hän hymyili, ja tuo hymy kaivoi pienet kuopat hänen poskiinsa, ja ympäröi hänen silmänsä rypyillä, jotka kuitenkin tekivät hänet nuoremman näköiseksi ja kaunistivat hänen kasvojaan. Mutta äkkiä hymy sammui, aivan kuin hän olisi hetkeksi kohottanut kammottavaa naamiota näyttääkseen todellisia nuorukaisenkasvojaan.
— Jos tahdotte ottaa täältä jonkun esineen, niin ottakaa vain, opettaja sanoi.
Nuori mies katsoi ympärilleen kuin todella valitakseen itselleen muistoesineen. Hänen katseensa pysähtyi uudelleen Ornellaan, ja uudelleen hymy ilmestyi ja katosi.
— Otan mukaani tuon tytön kimssuineen kamssuineen.
Mutta Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi syvästi loukkautuneena noista viime sanoista, eikä opettajakaan vastannut hänen pilaansa, vaan toisti:
— Jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa peittelemättä; ainakin vähän leipää ja liikkiötä ruokareppuunne. Ornella…