"Voi, voi", rovasti valittaa, "olenpa kuoleman kielissä. Minulla on kauhea särky tässä päälaessa, kamala kolotus tässä kyynärpäässä, jopa varpaissakin. Ja kun yöllä sammutan tulen, en näe yhtään mitään." "Sinä veijari!" lääkäri huutaa. Mutta silti hän jää rovastin luo päivälliselle, ja puoliyöhön saakka he istuivat pelaten korttia ja ryypiskellen.
Kaikki nauroivat, vaikka opettaja muisteli kuulleensa tuon jutun jo muutaman kerran aikaisemminkin.
Kätilön mentyä opettaja nousi ullakolle katsomaan, olivatko heidän lorunsa häirinneet Ornellaa. Tämä lepäsi vuoteessa silmät auki, sillä yöllä hän koetti olla nukkumatta, peläten voivansa tukahduttaa pienokaisen.
— Olemme juhlineet sen syntymää, opettaja mutisi kumartuen vuoteen yli, joka tuoksahti oljille ja maidolle kuin seimi. Nuo kiltit veljekset olivat tuoneet lahjoja.
— Miksi ette anna heidän nähdä lasta? Ornella kysyi väsyneellä ja uneliaalla äänellä, joka muistutti Margan ääntä. Se on niin kaunis ja osaa jo hymyillä. Se on niin iso ja kaunis, hän toisti itsetietoisesti.
— Huomenna.
— Miksi ei nyt heti? Yöllä se on vielä kauniimpi, äiti intti hyväillen kädellään lapsen ruumista, joka oli lämmin ja kostea maidosta.
Opettaja on vielä lievässä huumaustilassa, joka saa hänet pitämään kaikkea helppona ja kauniina. Hän menee sentähden ullakon aukolle ja huutaa veljeksille:
— Ornella tahtoo näyttää teille lapsen.
Ja Gesuino kiipeää sukkelaan tikapuita, Proto seuraa varovammin, ja veljekset tulevat vuoteen ääreen katselemaan palleroista.