Ja hän lähti lähikylään, jossa tuomari asui, ilmoittamaan luopuvansa takavarikoidun talon vartian toimesta. Hän kulki jalan pitkin rannikkoa.
Ilma oli taas muuttunut kauniiksi. Oli pakkanen mutta se oli kuivaa, ja kirkkaan sinitaivaan alla meri tuntui vavahtelevan ilosta, kun se oli saanut takaisin kuulakkuutensa ja hohteensa menneiltä selkeiltä päiviltä. Hiekka oli koskemattomana, ja hänestä tuntui melkein rikolliselta tallata sitä jalkineillaan. Ola palasi välistä rajusti hänen mieleensä, aivan kuin tyttösen pieni raikas vilkas olemus olisi kavahtanut hänen kaulaansa. Mutta hän karkoitti tämän muiston, kuin sekin olisi ollut rikollinen.
Tie oli nyt toisenlainen, tarkoin viitoitettu ja vailla pieniä virkistäviä lepopaikkoja. Se oli pitkä, pitkä kuin hänen jäljellä oleva elämänsä; hänen täytyi siis kiiruhtaa. Ja hän riensikin eteenpäin. Kauempana hymyilevä kirkas maisema näytti tulevan vastaan auttamaan häntä, Hänen jalkojensa alla kävi hieta kovemmaksi, ja koko harmaa, kullanhohteinen ranta tuntui leveältä meren sinikenttää kiertävältä tieltä.
Opettaja palasi junassa ja toi Ornellalle pussillisen keksejä.
Gesuino oli vielä talossa ja lakaisi rakennuksen edustaa.
— Saviastia? opettaja kysyi.
— Se särkyi uudelleen, Gesuino vastasi, mutta hänen silmänsä kiilsivät veitikkamaisesti.
Saviastia oli sisällä pöydällä, eheänä ja puhtaana kuin olisi vastikään tullut myymälästä. Ja opettaja hääri sen ympärillä uteliaana luullen kaikkea pilaksi. Sitten hän nauroi kuin lapsi.
— Se on taitavasti korjattu! hän huudahti riisuen nuorekkaan reippaasti päällystakkinsa. Eikö täällä oie käynyt ketään?
— Ei ketään muita kuin tuo vietävän kätilö. Hän oli vähällä antaa minulle korvatillikan, kun ei minulla heti ollut kuumaa vettä. Mutta hän on ketterä ja taitava ihminen; kädenkäänteessä hän oli suorittanut työnsä.
— Oletko vienyt Ornellalle ruokaa?