Gesuino hiukan epäröi, ennenkuin vastasi. Mutta hän oli rehellinen mies, eikä mielellään valehdellut.
— Tahdoin antaa tytölle kupin lihalientä, niinkuin määräsitte, mutta hän alkoi haukotella ja virnistellä. Hän sanoi: "Minun on nälkä, varsinkin kun tuo iilimato imee vertani". Ja hän rehki niin kauan, ettei minun lopulta auttanut muu kuin antaa hänelle leipää ja viipale silavaa.
— Toivottavasti se ei tee hänelle pahaa, opettaja sanoi huolestuneena ja meni Ornellan luo odottaen, että tämä heti osoittaisi kiitollisuuttaan. Ornella istui jo vuoteessa haukotellen niin, että hänen täytyi hieroa poskiaan. Nähdessään keksit hän virkkoi.
— Tuo on sopivaa ruokaa pojalle; minä tahdon makarooneja ja papuja.
Ruokahalusta, jota opettaja tyydytti kevyemmällä ruoalla kuin mitä Ornella halusi, oli hyvät seuraukset. Neljäntenä päivänä Ornella nousi vuoteesta, suki tukkansa ja huusi kivusta, kun hänen hiuksensa olivat niin sotkeutuneet. Sitten hän meni alakertaan ja otti jälleen talon ohjat käsiinsä. Mutta tämäntästä hän pysähtyi kuuntelemaan, ja luullessaan kuulevansa tuttuja askelia ulkoa hän pakeni ullakolle piiloon ja puolustamaan lasta.
Hänen vihansa Antoniota kohtaan sai hänet liioittelemaan vaaraa. Mutta hänellä oli se tunne, että Antonio todella oli laukaissut revolverin häntä ja silloin vielä syntymätönta lasta kohti; säikähdys piili vielä hänen veressään, eikä hän kyennyt harkitsemaan asiaa järkevästi voittaakseen sen.
Viidennen päivän iltana, kun Antoniota ei vieläkään näkynyt, Proto tuli kertomaan uutisen, että isänmurhaaja Adelmo Bianchi oli otettu kiinni Genovassa juuri kun hänen piti nousta Amerikkaan lähtevään laivaan.
Ornella oli kuulevinaan uutisen välinpitämättömänä, mutta Proton mentyä hän sanoi kiivaasti:
— Tietysti Antonio, joka on urkkinut, ja…
Opettaja keskeytti hänet niin äkäisenä, ettei Ornella ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena: