Opettaja nauraa hihitti hiljaa. Antoniolla muka ei ollut pahoja tapoja: viini, tupakka ja rakastelu olivat seikkoja, joista maailmanmiehen ei tarvitse pidättäytyä!
— Huomattuaan, että asiat kääntyivät huonolle tolalle, hän tuli järkiinsä ja kiristi ohjia. Mutta se minun täytyy tunnustaa, että hän vaikeimpinakin hetkinä aina kohteli minua kunnioittaen ja nöyrästi. Kun mies tunnustaa harha-askeleensa ja lupaa parantaa tapansa, mitä voikaan tehdä? Niin, ehkä ummistaa toisen silmänsä, jollei hän pidä sanaansa, varsinkin jos on olemassa joku, jolta tulee salata inhimilliset heikkoudet.
— Puhut kuin pyhimys, opettaja huudahti. Entä nyt…?
— Nyt, nainen keskeytti katuen, että oli tullut sanoneeksi liikaa, nyt kaikki käy hyvin. Antonio valvoo maatöitä ja pitää kalastajia tiukalla. Tänäänkin hän lähti Porto Corvoon kuultuaan, että meidän veneidemme kalastajat siellä piilottavat varastettuja kaloja.
— Montako venettä teillä on?
— Nyt niitä on neljä. Adelmo paralla oli kuusi, kuin hevoslauma. Onhan meillä hyvät tulot, mutta kulut ja verot ovat myös suuret. Tämä koskee huvilaammekin. Merellä on suden hampaat.
— Ja asutte täällä! opettaja huomautti katsellen ympärilleen pienessä synkässä pohjakerroksen huoneessa. Mutta nainen ei näyttänyt edes käsittävän, että perhe voisi osankaan vuodesta asua talon kauniissa huoneissa. Onhan täälläkin hyvä. Ei tarvitse kiiveskellä portaita.
— Ennenkuin tämä huvila rakennettiin, asuimme Adelmo paran kanssa pienessä huoneessa maalla.
— Ja silloin olitte onnellisempia?
— No… eipä niinkään. Olimme nuoria ja vastustuskykyisempiä.