— Mutta olethan yhä vielä nuori, opettaja sanoi katsellen sivulta naisen puhtaita piirteitä, jotka hopeanhohteisina pistivät esiin tuuheasta mustasta tukasta. Ja tämä hymyili ikäänkuin korostaakseen hänen sanojaan ja paljasti virheettömät hampaansa. Mutta siihen hymyyn sekaantui katkeruutta.
— Olen Antoniota viittätoista vuotta vanhempi… enkä siis enää nuori.
Hän herkesi hymyilemästä ja peitti hampaansa, niinkuin piilotetaan koriste, jota hätäiseltä on näytetty. Silloin opettaja kumartui hänen puoleensa kädet ristissä ja sanoi hiljaa:
— Eikä pikku tyttö ollut vielä siihen aikaan tullut maailmaan.
Molemmat olivat ääneti kuin vaipuneina rukoukseen.
Ja tytön henki liiteli huoneessa ja levitti uskonnollista salaperäisyyttä tähän synkkään suojaan, jossa esineet hukkuivat hämyyn ja ikkuna tummeni.
Epämääräisesti opettaja vaistosi, että nainen kätki sen onnen pinnan alle, jota hän tavoitteli ja johon ehkä uskoikin, kärsimystä, joka ei kadonnut kuumeen mukana. Ja nainenkin tajusi tuon hänen aavistuksensa ja molemmat tahtoivat avata sydämensä toisilleen, mutta eivät voineet.
Pikku tytön henki kutoi heidän ympärilleen kimmeltävämmän ja hauraamman verkon kuin hämähäkki pensaaseen. Se yhdisti heitä, mutta samalla se esti heitä lausumasta sanaakaan, joka olisi turmellut pienokaisen työn. Hänen tähtensä täytyi vaieta. Hänen tähtensä ei ilmakehää saanut häiritä pieninkään henkäys.
— Tämä on kenties pelkkä harhaluulo, opettaja ajatteli, mutta tiesi myös, että harhaluulo on ihmishengen veri.
Ja kun äänettömyys alko i tuntua ahdistavalta ja sanat olivat purkautumaisillaan esille vastustamattoman luonnonvoiman tavoin, kuuluivat ulkoa pikku tytön sormet rummuttavan ikkunaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla apuun rikkomaan äänettömyyden. Hänen punainen hameensa loi hohdettaan harmaisiin varjoihin, ja hänen hymynsä pudisti taas hereille elämän nukahtaneet voimat.