Oli jo pimeä, eikä isäntä ollut vielä palannut kotiin. Isoisä ja Ola istuivat keittiön oven suussa häntä odottamassa, ja Ornella, joka oli vienyt sairaalle ruokaa, hääri hellan ääressä paistinpannun kimpussa.
Opettaja kääntyi tämäntästä katsomaan Ornellaa melkein vastoin tahtoaan, katse tutkivana kuin pikku tytöllä tämän tähystellessä esineitä ja henkilöitä, joita ei vielä tunne. Tuon nuoren naisen, jonka muodot jo olivat täyteläiset kuin kolmikymmenvuotiaalla, vaaleat palmikot, hiukan karheat kuin tähkäpäät, ja käärityt sekä tiukkaan kiedotut ison pään ympäri, jonka valkeassa ihossa näkyi jokunen pisama, ja jonka pulleat käsivarret päättyivät isoja kukkia muistuttaviin käsiin — tuon naisen luuli opettaja jo ennen nähneensä, mutta missä, milloin? Sitä hän ei muistanut. Eikä tuo nainen miellyttänyt häntä, vaikka hän pani merkille, että tämä oli tavattoman hiljainen ja tyoteliäs ja kokonaan antautunut talousaskareisiin. Tuo hänen vaiteliaisuutensakin, johon ruumiillista hyvinvointia ilmaiseva lievä huohotus loi hiukkasen eloisuutta, hänen vartalonsa luja täyteläisyys ja hänestä uhoava kuin metsän eläimen haju vaikutti, että hän opettajasta tuntui kesytetyltä pedolta.
Ornella hääri ruoanlaittopuuhissaan koskaan kumartumatta lähemmäksi matalaa hellaa ja näytti ylhäältä katselevan halveksien kaikkea, mitä käsin kosketteli. Joka kerran kun Ola yritti lähestyä häntä, hän tuuppasi lapsen raa'asti luotaan oikean käden pivolla. Ola turvautui siis isoisäänsä. Ja siinä he molemmat istuivat oven pielessä vaieten, kuin olisivat jo vuosikausia tunteneet toisensa ja kuin olisivat sanoneet toisilleen kaiken sanottavansa.
Ulkona oli leuto ilta, lehtikujan suojassa oli pimeää ja kauempana harmaata, jonne pilkoitti työväen rakennuksesta valojuova. Sieltäpäin lemusi lannanhajua, joka sekoittui puutarhan sulotuoksuihin.
Ornellan herjettyä paistamasta alkoi kuulua meren kaukainen kumea ja yksitoikkoinen kohina, jonka lomiin sirkka jo kutoi kevyttä sirinäänsä. Äkkiä pihan hiljaisuutta häiritsi tuulenpuuskan kaltainen ääni. Kuuli selvästi piiskan läimäysten keskeltä tiukujen kilinää. Sitten kuului nuorelle kajahtava ääni, joka huusi:
— Hoi! Hoi!
Tytön silmät täyttyivät valoisalla ilolla.
— Se on isä! hän huudahti nousten varpailleen kuin nähdäkseen hänet jo kaukaa. Sitten hän kovin toimessaan asettui isoisän viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Tehdään hänelle pieni kepponen! Mennään oven taakse piiloon ja pelästytetään häntä, kun hän tulee sisään. Isoisä suostui, ja siinä he nyt molemmat hymyilivät oven takana Olan painaessa kättään huulilleen pidättääkseen nauruaan.
Mutta koira, joka tuli sisään ennen isäntäänsä, oli vähällä turmella koko pilan. Läähättäen ja häntä pystyssä se hyppeli keittiössä iloisena, mutta samalla epäluuloisena, ja laukattuaan ympäri huonetta kuin pieni valkoinen mustasatulainen hevonen se alkoi haukkua nalkuttaa tuntematonta miestä. Mutta huomatessaan Olan viittaavan vaikenemaan se jäi seisomaan epävarmana, pää ja häntä koholla katsellen kohtausta silmillään, jotka olivat ilmehikkäät kuin ihmisellä.