Ornellakin suvaitsi ottaa osaa pilaan.
— Ola ei ole kotona, hän lähti kävelylle isoisänsä kanssa, joka saapui tänä aamuna, hän sanoi päätään kääntämättä Antonion astuessa huoneeseen. Ja tottuneena tällaiseen leikkisään petkutukseen Antonio oli uskovinaan.
— Kas vain niitä veitikoita, kun vielä lähtivät kävelylle. Ja minä kun toin pienen linnun sille tyttöheilakalle! Nyt päästän sen taas lentoon.
Silloin tyttö ei voinut hillitä malttamattomuuttaan, vaan tuuppasi ovea ja huusi:
— Olemme tässä! Olemme tässä!
Ja molemmat miehet syleilivät toisiaan hiljaa painaen tyttöä väliinä.
* * * * *
Vasta jäljestäpäin tulivat sanat, Antonio meni ensin tervehtimään vaimoaan. Sitten hän käski Ornellan kattaa pöydän ja nouti kellarista kaksi isoa viinipulloa, jotka olivat niin pölyisiä, etta näyttivät jostakin muinaisajan kaupungin raunioista esiin kaivetuilta. Sitten hän kehoitti isää istuutumaan pöydän ääreen ja taputti häntä olalle, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— Vihdoinkin! Vihdoinkin minulla on tilaisuus antaa teille jotakin.
Nyt tuli keittiöön Tigrino, kulkukissa, jolla oli sinisenharmaat silmät ja joka kävellessään näytti venyvän ja kutistuvan kokoon turkkinsa harmaankeltaisten ja ruskeiden juovien liikkuessa. Ja ihmeteltävän sopuisina kissa ja koira asettuivat vierekkäin istumaan pöydän alle. Pöytä oli katettu aivan kuin juhlaan. Ornella oli arvaten Antonion tarkoituksen levittänyt pöydälle vastasilitetyn hienon liinan, kantanut siihen eheät lautaset ja lasiasettimet veitselle, haarukalle ja lusikalle.