Ja hän tuntui viivähtävän tätä viime sanaa lausuessaan äänessä surun vivahdus siitä, että hän ei itse ollut, niinkuin oli toivonut, saanut tehdä nuorukaisesta miestä, vaan että sen oli tehnyt itse elämä kohtalokkaine voimineen.
Poika oivalsi hänen ajatuksensa ja alkoi lausuilla osaksi vilpittömän tunteen, osaksi vereensä sekaantuvan hyvän viinin vaikutuksesta, luoden hyvän näyttelijän tavoin katseen vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin:
— Kaikesta saan kiittää teitä. En unhota yhtään mitään. Se varallisuus, josta nyt nautin, johtuu kokonaan teidän hyvistä neuvoistanne ja antamastanne esimerkistä. Seisoessani joskus syvän kuilun partaalla olen oitis ajatellut teitä, ja minusta on tuntunut, kuin joku salainen voima olisi vetänyt minut takaisin. Ja tuo hurskas nainen, jokä paraikaa lepää tuskanvuoteellaan, kuinka monta kertaa hän onkaan kuullut minun unissa mainitsevan teidän nimeänne! Ja tämä suloinen lapsi voisi kertoa, että olen puhunut hänelle ennemmin teistä kuin Jumalasta. Eikö se ole totta, Ola?
Ola purskahti nauruun. Se oli tyytyväisyyden naurua, kun isä niin juhlallisesti vetosi häneen, mutta se saattoi myös olla ilkkumista. Tämä näytti olevan Ornellan käsitys, hän kun näpsäytti tyttöä päähän korjatessaan lautasia pöydästä, osoittamatta muutoin vähintäkään mielenkiintoa miesten keskusteluun.
— Älkäämme liioitelko, opettaja virkkoi, äänessään lievä ivansävy, joka joskus kuulosti hänen puheestaan hänen tietämättään. Olisinhan voinut tehdä enemmän sinun hyväksesi, mutta ikavä kyllä olin heikko, ikäänkuin olisin ollut todellinen isä. Mutta kun kohtalo on ollut sinulle suopea, niin kiittäkäämme Herraa, Onni suosii meitä.
Hänkin kääntyi tyttöön päin ja nyökäytti päätään, Tyttö kuunteli silmät säteillen, mutta ei nauranut tällä kertaa, sillä hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mutta vastasi päätään sirosti kallistaen isoisän päännyökkäykseen.
Ja vanhus joi uudelleen, kohottaen lasia häntä kohti.
* * * * *
Jäätyään kahdenkesken miehet puhelivat vapaammin polttaen piippua. Heidän piippunsakin ilmaisivat heidän erilaisia luonteitaan. Opettajan piippu oli lyhyt, yhdestä ainoasta kappaleesta, varsi oli mustunut aikojen kuluessa ja pesä vanhanaikainen, Antonion piippu taas oli pitkä ja imuke koristettu hopeaheloin. Heidän tapansa polttaa piippua oli niinikään erilainen; edellinen imi sitä hellittämättä ja hekumallisesti kuin lapsi äitinsä rintoja, jälkimmäinen poltteli rajusti joka hetki ottaen piipun hampaista ja syljeksien siekailematta ympärilleen.
— Olenko todella tyytyväinen? Totta kai olen tyytyväinen! hän huudahti innokkaasti, ja hänen äänenpainonsa kuulosti vilpittömältä. Tietysti olisin vieläkin tyytyväisempi, jollei vaimollani, Margalla, olisi tuota tautia. Meidän kesken sanoen, luulen samoin kuin lääkärikin, että tuo tauti johtuu etupäässä hermoista ja että se aikaa myöten paranee, jos hän suostuu vaihtamaan ilmanalaa. Mutta siinä kohden hän on kovin itsepäinen. Hän ei koskaan liiku ulkoisalla eikä pidä vieraista.