Entä miten hän siis suhtautuu minuun?
— No mutta te — sehän on vallan toista. Hän on odottanut teitä kuin Messiasta. Hän on jo pitkät ajat odottanut teitä. Ja luulen, että juuri teidän täälläolonne tekee hänelle hyvää.
— Niin, olen pannut merkille jotakin omituista vaimosi silmissä ja äänessä. Hän puhuu esimerkiksi hyvin omituisella tavalla vainajasta, ensimmäisestä miehestäan.
Antonio laski rajusti piipun pöydälle ja nauroi, Mutta hänen naurussaan öli ontto ja teennäinen kaiku.
— Siinä nyt ollaan! Hänen päähänpiintymänänsä on ajatella tuota erinomaista Adelmoaan kuin sankaria ja pyhimystä. Luulenpa, että hän tekee tuon saattaakseen minut mustasukkaiseksi. Tuota Adelmoa en tuntenut, mutta olen kuullut hänestä yhtä ja toista! Hän oli vaimoaan vanhempi, ja hänen valokuvassaan, jota vaimoni säilyttää kuin pyhäinjäännöstä, näkee rumat, tavattoman pitkät kasvot ja ahneet silmät syvällä kuopissaan. Huhuillaan lisäksi, että hän sodan loppuvuosina osoitti suurta myötätuntoa vihollisia kohtaan ja oli laivoineen yhteydessä heidän kanssaan.
— Puhutpa sangen rumasti, poikaseni, vanhus sanoi hyväntahtoisesti. Ja näyttää siltä, kuin vaimosi olisi todenteolla onnistunut tehdä sinut mustasukkaiseksi.
— Ei! Ei! Antonio vastusteli ottaen jälleen käteensä piipun, jota katseli tarkoin, aivan kuin ei olisi sitä ennen nähnyt.
— Sehän olisi luonnotonta. Olenhan, hitto vieköön, nuori ja terve, vapaa huolista ja epäluulosta. Ja näette tämän piipun. Se oli kelpo Adelmon piippu, jonka hän oli ostanut Hollannista. Poltanhan sillä mielikseni.
Ja kerskaillen hän pisti sen suuhunsa. Silloin opettaja ajatteli, että piippu ei ollut ainoa Adelmon jättämä peru, josta Antonio hyötyi. Ja hänestä tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut karvas maku. Margan hänelle puoleksi uskomat salaisuudet palasivat jälleen hänen mieleensä.
— Vaimosi odotti minua, hän virkkoi, kuin itsekseen. Hän on hyvä, eikö niin?