Hän toi alhaalta keitiöstä tölkin sitkun valmistusta varten, ja kun opettajalla ei ollut tulitikkuja, tyttö kaivoi yhden esiin taskustaan.
Opettaja asetti ruokapöydälle kaksi pitkää lautaa ja levitti niille seinäpaperikäärön, nurean puolen ylöspäin, ja alkoi sivellä sille sitkua. Ja äkkiä laulu, joka tosin ei kuulunut voimakkaasti, mutta jossa oli lämmin, hillitty kaiku, keskeytti hiljaisuuden huoneessa, johon heijastui meren metallihohde. Niin laulavat nuoret käsityöläiset työtä tehdessään.
Olalta putosi sivellin kädestä, ja hän nauroi katketakseen. Sitten hän herkesi nauramasta ja katseli isoisää kuin outoa henkilöä. Isoisäkö todella lauloi? Hän se todella oli, ja olisi luullut hänen nuoruudestaan alkaen toimineen verhoilijana ja koko hänen työteliään ja tyydytystä tuottaneen aikaisemman elämänsä palanneen tuon äänen ja laulun kaikuessa.
Kaikki huonekalutkin tuntuivat siitä elostuvan ja kuuntelevan, purjekankaalla peitetytkin. Ola meni katsomaan sohvalla loikovaa nukkeaan ja kuvitteli, että sekin avasi suunsa laulaakseen. Sitten hän otti nuken käsivarrelleen, palasi isoisän luo ja alkoi laulaa mukana kurkkuäänellään, toistaen loppusäkeen.
Mutta ikäänkuin heräten unesta vanhus herkesi laulamasta ja sanoi:
— Mene kutsumaan Ornella tänne.
Ornella oli paraikaa pesemässä sisähuoneen lattiaa. Hän tuli heti, jalassa kuluneet tallukat, ilman sukkia, käsivarret paljaina ja yllä lyhyt hame kuin balettitanssijattarella. Hänen säärensä, joita peittivät vaaleat hipiäkarvat ja jotka olivat paljaat vaaleanpunaisiin kiiltäviin polviin asti, herättivät opettajassa ihailua. Hän ei koskaan ollut nähnyt niin voimakkaita ja kauniita sääriä, ja taas hänen mieleensä johtui jonkinlainen tarueläin, joka oli ihmisnaaraan näköinen.
Hän pyysi Ornellaa tarttumaan sitkusta kostean seinäpaperin kaistaleen toiseen päähän, toisen pään hän itse otti käteensä ja kiipesi seinän varaan asetetuille tikapuille. Sitten hän alkoi kiinnittää paperia sangen taitavan Ornellan avulla. Kun ensimmäinen kaistale oli kiinnitetty paikoilleen, opettaja laskeutui tikapuilta maahan mennen takaperin vastakkaiselle seinälle nähdäkseen, miltä paperi näytti. Tyttö ja palvelijatar tekivät samoin. Mutta äkkiä Ornella hulmahti hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin punaväri olisi seinästä tarttunut niihin, mulkoili silmillään, kalpeni seuraavassa tuokiossa ja horjahti sivulle, ja viime hetkessä opettaja ehatti tukemaan häntä ponnistaen kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä ja nojaten seinään, jotta ei itse olisi kaatunut.
— Tuoli tänne, sina tyhmä tyttö! hän huusi Olalle, joka nauroi täyttä kurkkua, nähdössään heidät noin kietoutuneina toisiinsa.
Ola asetti heidän eteensä tuolin, ja opettaja laski sille istumaan Ornellan, joka lysähti kokoon kuin riepu. Sitten hän käski tytön tuoda vähän vettä. Sillä välin hän tuki Ornellaa, joka tuntui hänen käsiinsä lämpöiseltä kuin tuore hedelmä. Nuoren naisen valkoisista käsivarsista, jotka olivat silkinsileät ja tummasuoniset ja päältä kultaisten hipiäkarvojen peittämät, lumivalkeasta povesta, joka pilkotti esiin kuin täynnä maitoa, ja hänen vaatteistaan levisi samanlainen omituinen haju kuin läjässä olevasta heinästä, joka alkaa hapata, "palaa". Hetken ajan opettaja tunsi outoa huumausta, kuin joukko muistoja nuoruuden ajoilta olisi tunkeutunut hänen aivoihinsa, ja hän kuvitteli elävänsä luolassa jossakin kaukana vuoristossa, kamppaillen salaperäisen olennon kanssa, joka pakeni häntä samalla houkutellen häntä rientämään jälkeensä. Eikä tuolla olennolla tuntunut olevan muotoa eikä ydintä, mutta silti se uhkui voimakasta elämää kuin meren meduusa.