— Tässä on vettä, Ola sanoi hiljaa, nyt jo hänkin levottomana Ornellan äkillisestä pyörtymisestä.
— Onko Ornella kuollut? Herää toki, Ornella! tyttö hätäili ja nipisti häntä polvesta.
Ornella näytti heräävän pikemmin tästä nipistyksestä kuin vedestä, jolla hänen kasvojaan ja poveaan valeltiin. Hän kosketteli kädellä polveaan, nousi hitaasti ja avasi jälleen silmänsä eikä näyttänyt halukkaalta selittämään pahoinvointinsa syytä, ja opettaja tuli lopulta hänelle avuksi.
— Kas noin! Sellaista tapahtuu keväällä.
— Niin keväällä… Ornella toisti.
Kaikki näytti olevan ohi, mutta äkkiä Ornella kavahti pystyyn tuolilta ja lysähti sille takaisin, sillä sääret eivät kannattaneet. Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja herahti itkuun purren hamettaan. Ola heittäytyi kalpeana ja pelästyneenä hänen syliinsä ja itki ääneen hänkin.
Kaikki tämä aivan masensi opettajan. Tuon naisen ja lapsen järkevää selitystä kaipaavaa surunpuuskausta katsellessaan hän tunsi olevansa selittämättömän ilmiön edessä, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla luonnolliset syynsä.
Hiljaa opettaja veti tytön pois Ornellan luota, painoi hänet rintaansa vasten ja huomasi, että tyttö häveten kätki kasvonsa hänen povelleen. Vähitellen Ornellan nyyhkytykset ja vaikeroiminen taukosivat ja hän kohotti hitaasti päätään, kuin kuunnellen kaukaista melua. Sitten hän rajusti niisti nenäänsä hameeseensa ja livahti äkkiä tiehensä kulkien puolikumarassa seinäviertä.
Opettaja ei virkkanut sanaakaan pidättääkseen häntä. Hän vain ravisteli lasta ja työnsi tämän luotaan.
— Etkö huomaa, että vallan töhrit minut siveltimelläsi! hän torui.