Opettaja yrittää nousta, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo:
— Olen aivan liian vanha, muuten ottaisin toimen.
— Vanhapa olen minäkin, muori huudahtaa tyytyväisenä, että vihdoinkin on löytänyt mitä etsi. Ja poikani on yhtenään sairaana, mutta silti ei hänen koskaan ole ollut vaikeaa valvoa taloa.
— Mutta kuka viljelee maata?
— Se on vuokrattu talonpojille, meillä itsellämme ei ole muuta kuin pieni maatilkku rakennuksen takana. Eihän palkka ole suuri; kuusi liiraa päivässä, mutta onhan sekin jotakin. Heti kun poikani palaa, käsken hanen tulla luoksenne, niin että…
— Ei, ei, muoriseni, opettaja sanoi pää pyörällä, minähän vain laskin leikkiä.
* * * * *
Mutta pila, vaikka väkinäinenkin, saattaa hetkeksi haihduttaa surun. Ja opettaja tunsi mielensä hieman keventyneeksi. Hän jatkoi kävelyään.
Hän tunsi entistään selvemmin Jumalan läsnäolon. Olihan se varmaankin Jumala, joka oli lähettänyt hänen luokseen tuon vanhan naisen tarjoamaan hänelle tyyssijaa katumuksen harjoitusten paikaksi. Mutta sitä ennen hänen piti viipymättä täyttää velvollisuutensa puhumalla peittelemättä Antonion kanssa. Ja se talo, josta hän epätoivoissaan ja inhoten oli paennut, veti nyt taas häntä puoleensa kuin pyhäkkö, jossa kadutaan, rukoillaan ja uhraudutaan.
Hän tapasi Antonion hankkiutumassa lähtemään talosta hetkenä, jona tämä kohenteli kaulusnauhaansa jä lakkiaan ruokailuhuoneen peilin edessä. Opettaja katseli häntä takaa, ja tuo joustava vahva selkä ja voimakas niska saivat hänet, samoin kuin aikaisemmin Ornellan ruumiin muodot, ajattelemaan olentoja, jotka ovat lähemmin sukua eläimelle kuin ihmiselle. Ihmisellä, joka henkisesti kohoaa ylemmäksi muita, on usein heikko ja epätäydellinen ruumis: liha painaa tavalla tai toisella hänen henkeään, minkävuoksi tämä koettaa masentaa ja voittaa sen.