— Antonio, missä Ornella on?
Vaikka kysymys oli tehty hiljaisella, varovaisella äänellä, se sai levottomaksi Antonion, joka äkkiä käännähti. Mutta toinen näytti niin väsyneeltä ja masentuneelta, että Antonio rauhoittuneena kysyi auliisti:
— Tarvitsetteko jotakin?
— Minun täytyy puhua känssasi. Tulehan tuonne huoneeseeni.
Slellä saattoi puhua kaikessa rauhassa. Kaikki näytti tuossa vihreässä hämärässä olevan nukkuvinaan häiritsemättä keskustelua. Ja muutoin opettajasta kaikki nyt tuntui yksinkertaiselta ja selvältä, eikä hän aikonut tuhlata turhia sanoja.
— Istu, hän virkkoi ja sysäsi tuolin pöydän eteen, jolla Olan jättämä helminauha oli kiemurassa hänen paperiensa välissä. Ja Antonion siirtäessä tuolia vielä lähemmäksi tottelevaisena kuin pieni poika opettaja piilotti helmet kirjeen alle, ei kiusaantuneena niiden näkemisestä, vaan sentähden, että tunsi ainoaksi vaikuttimekseen pyrkimyksen pelastaa tytön ympäristön mädänneisyydestä ja tarvetta tehdä kaikille hyvää.
— Kuulehan, hän sanoi itsekin kuunnellen sanojaan ja puhuen nöyrällä äänellä kuin henkilö, joka ei tahdo toista loukata, vaan jonka tarkoitus on puolustautua. Vastoin tahtoani tulin tänään kuulleeksi keskustelusi Ornellan kanssa.
Antonio ei näyttänyt tyrmistyneeltä. Itserakas ja ilkkuva naisten hurmaajan hymy karehti hänen ylähuulellaan, ja hän odotti, että opettaja jatkaisi. Mutta tämä ei enää virkkanut mitään. Hän oli huomannut tuon hymyn ja oivalsi taistelunsa tehottomuuden.
— Tuo kirottu tyttöletukka! Antonio lopulta huudahti suuttuneena; hän jätti ehkä tahallaan oven auki. Sentähden, sentähden, hän toisteli raivokkaasti, siepaten lakin päästään ja painaen sen takaisin.
— Ja miksi sinä et sulkenut sitä? Niin olisi ehkä ollut parempi.
Parempi on olla tietämättä pahaa, kuin turhaan taistella sitä vastaan.