Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.
— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää. Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.
Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat yhdessä.
Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi johtua.
Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi hänelle ruoassa myrkkyä.
Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.
Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä vastaanottamaan tuon toimen.
Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.
Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot, jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä muurilta.
Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä tuntui turhalta ja paheksuttavalta.