— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät täyttämään velvollisuutensa.
Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan, johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri, joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.
* * * * *
Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa, hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti, voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti painavan tätä paikkaa.
— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin. Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme pahanpäiväisiksi.
— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?
— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä, hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy, ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että se johtuu jostakin noituudesta.
— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?
Mies teki käsillään häätävän liikkeen.
— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme, mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie paljon aikaa.