Porthan rupesi aineksia keräilemään tutkimustaan varten. Hän ryhtyi laveaan kirjeenvaihtoon Savon ja Pohjanmaan pappien kanssa, pyysi ja sai heiltä runoja. Itsekin hän kävi keräilymatkoilla. Helppoa ei ollut lauluja hankkia, ei semminkään loitsurunoja. Laulajat, jotka vanhastaan muistivat valistuksenharrastajain katkeruutta heidän sepustuksiaan kohtaan, epäilivät herrasmiehiä ja pelkäsivät pappeja, luulivatpa joutuvansa edesvastuuseenkin luvattomasta taidostansa. Toiset varoivat laulunsa vieraan pilkasta menettävän voimansa. "Harvoin he sentähden runojaan niihin perehtymättömälle ilmaisevat", kertoo Porthan, "eikä heitä milloinkaan voi saada paperille panoa varten laulamaan, elleivät ensin ole viinasta ja oluesta juopuneita."
Monivuotisen kokoilu- ja tutkimustyön jälkeen Porthan sai vuonna 1766 valmiiksi teoksensa "De poësi fennica" (Suomalaisesta runoudesta) ensimäisen vihon. Riemun hetken hän siten valmisti suomalaisuuden harrastajille. Innokas Ganander tulkitsi heidän ilonsa suomenkielisessä runossa, joka painatettiin Porthanin julkaisun ensi sivuille. Hän kuvailee siinä miten Suomen kova ja kankea kieli kumminkin on varsin kelpaava ilmaisemaan monenlaisia käsitteitä.
"Tässä kielessä kovassa
Löydät Lelly-lähteitä
Jotka juoxevat joixi
Leviävät lammikoixi,
Jotka janon jähdyttävät
Kielen saavat suckelaxi
Kaikenlaisijn kelpavaxi."
Ja kerrottuaan suomalaisten runojen kauneudesta ja miten ne nyt ovat Turun kuulussa kaupungissa tulleet "otetuxi oppineilta muitten kielten kumpalixi", kuvittelee Ganander mielessänsä vanhan Väinämöisen riemua, kun huomaisi laulujensa sellaista arvonantoa osaksensa saaneen:
"Tuopa itze Ihmettelis
Kuinga Suomi Korkiallen
Kambia ombi käennyt
Oppineitten olkapäillen:
Totta Wanha wiheltäisi
Kallistaisi Kalloansa
Hyppis varsin haltioisans."
Porthan itse esipuheessansa puolusteli runojen arvoa. Kaikkein korkeinta täydellisyyttä ne tosin eivät olleet saavuttaneet eikä sitä olisi voinut toivoakkaan. "Kansan tila ei ollut sellainen, että tällainen toive olisi voinut toteutua", sanoo Porthan, "ei varsinkaan alussa kun se oli kaiken sivistyksen yhteydestä erotettuna, eikä myöhemminkään kun se alkoi sivistyä. Ei ole pidetty sen kieltäkään, vaikka se onkin mitä soreinta, sellaisessa kunniassa, ei ole meikäläisillä runoilijoilla ollut oppineitten ja hienostuneitten lukijapiirien suosiota, ei runsasta kunniaa eikä kiitosta odotettavissa, eivätkä heitä ole olleet kiihottamassa palkinnot eikä aineellinen yltäkylläisyys, niin että olisivat runoilleen parhainta kukkeutta saaneet." Ehdottomasti nuori suomalainen tutkija näin tuli verranneeksi omakielistä runouttaan ruotsinkieliseen, joka juuri nyt alkoi entistä uhkeampana versoilla.
Ulkomailla oli tullut tavaksi näin verrata kansanrunoutta taiderunouteen sekä arvostella kumpi näistä on etevämpi. Vuonna 1760 olivat Englannissa ilmestyneet Ossianin laulut, ikivanhain skotlantilaisten runokatkelmain malliin laadittuja mukailuja. Ne saavuttivat kaikkialla länsimaissa suurinta suosiota, kyyneleet silmissä niitä luettiin ja lämpimissä tunteenpurkauksissa vakuuteltiin toinen toiselleen niiden unohtumatonta vaikutusta. Hienostunut yleisö oli nimittäin käynyt ylenmäärin herkäksi ja tunteelliseksi, ja nyt hivelivät ja viihdyttelivät yksinkertaiset skotlantilaiset laulut ihmeellisesti sen tunteita. Se tutustui noissa lauluissa maalaiselämään vapaine, terveine ja voimakkaine ihmisineen, tuoreine tunteineen ja hillittömine intohimoineen. Ja sen rinnalla se tunsi hienon kaupunkilaissivistyksensä kovin tyhjäksi. Ihmiset kulkivat puuteroituina, valetukka palmikolla, kankea rococo-mekko yllänsä, noudattivat seuraelämässä ylen siroja muotoja, kumartelivat ja hymyilivät toisilleen ulkoa opitusti. Yhtä kaavamaisia, sievistettyjä ja kylmän hienoja olivat heidän taiderunonsakin olleet. Nyt kaikki tämä kyllästytti ja ihmiset ikävöivät yksinkertaista maalaiselämää.
Porthanillakin oli hetkiä jolloin häntä tympäsi kaupunkilainen hienostus ja Turun levoton, rasittava elämä. 70-luvun alussa hän julkaisi runopätkän, jossa tämä tunne purkautuu esille. Hän haaveksii unohtuvansa maailmalta maaelämän rauhaan. Siellä "aarteitten loiste ei minua koske", haaveilee hän, "arvo ei orjuuta, halujen hehku ei hulluta, kateus ei sydäntä viillä. Maalaisseutu, syliisi kätkettynä tahdon elää unohdettuna ja onnellisena! Kaupunkiin jätän jälkeeni kaiken, mitä alhaiso ihmettelee, kaiken puheen ja tapain pakon, jota nurja taito luo, kaiken aistin ja hienostuksen, joka johtaa luonnosta pois."
Vaan tuollaiset hetket olivat harvinaisia. Vakuutettuna sivistyksen äärettömästä arvosta ei Porthan voinut yksipuolisesti ihailla sivistymätöntä maalaiselämää eikä kouluuttamattomia kansanrunoja. Hän kyllä osasi nauttia taiderunoista. Roomalaisten ja kreikkalaisten vanhat laulut olivat hänestä ihan verrattomia ja ruotsalaisia muotirunoilijoita Creutzia tahi Gyllenborgia lukiessaan hän toisinaan heltyi kyyneliin asti. Mutta, arveli hän, suomalaiset runot oikean kouluutuksen saatuaan voivat kyllä yhtä kauniiksi ja yhtä taiteellisiksi tulla. Tuli vain tutkia, mitä sääntöjä runoilijat luodessaan käyttivät, mikä oli heidän runoutensa todellinen luonne ja sitten, kun se oli selvinnyt ja tähän-astiset viat löydetyt, voitiin suomalaistakin runoutta taiteellisten mestariluomain, uusien ja vanhain, vertaiseksi tehdä.
Säännöillä ja esimerkeillä Porthan selvitteli suomalaisten runojen luonnetta. Esimerkkejä otti hän osaksi kansanrunoista osaksi sivistyneitten niiden malliin tekasemista taiderunoista ja varovasti hän sommitteli sääntöjään varotellen nurinkurisista runoilukeinoista. Ei pitänyt suomalaiseen runouteen sovitella latinalaisten ankaria vaatimuksia runojalkain pituusasteista, mutta ei saanut niitä siltä aivan laiminlyödäkkään. Harhaan meni se, joka yritteli runoihin loppusointuja liitellä, sillä se ei sopinut suomalaisten runojen kuosiin. Samoin julistettiin pannaan muut vaaralliset virheet: kielimuotojen loukkaaminen, sanojen liika heitteleminen sikin sokin, lakkaamattomat loppuheitot ja muut ilmiöt, joista ruotsinvoittoisten rovastien runoilu tarjosi ilmeisiä esimerkkejä.