Vaan sitten siirtyi esitys runosäännöistä kertomaan kansan runoilutapaa, pysähtyi hetkeksi huomauttamaan sitä kummaa, että oppimaton ja raaka rahvas ilman teorioja ja sääntöjä taisi näin sievästi laulella ja läksi sitten kuvailemaan vaikutusta, jonka runoista sai, sekä minkä arvoisia ne olivat. Tässä selitettiin runo-otteilla, ei määrittelyillä eikä säännöillä ja samaa menettelyä jatkui kun eri kansanrunouden lajit tulivat esille. Otteet alkoivat käydä pitkiksi; Porthan näet niitä oli useasta toisinnosta yhteenliitellyt uskoen kriitillisen rakennustyönsä kautta saavansa alkuperäiset runoasut toisinnoista ilmi. Jauhatusrunot olivat jo kerrotut ja oltiin parhaillaan loitsurunoissa kun esitys keskellä raudansyntyrunoa äkkiä katkesi.

Teos ilmestyi nimittäin vihkoina, joista kukin väitöskirjana julkaistiin, ja aikomus oli viiden jo ilmestyneen vihon lisäksi liittää useita muita. Jos Porthan olisi jatkanut runojen kokoilua ja ulottanut sen laajemmaksi rajan tuolle puolelle, runoalueille, joista hänellä jo oli kaukaista aavistusta, olisi hänen teoksestaan paisunut varsin laaja. Aineen runsaus olisi silloin tässäkin puhkaissut alkujaan ahtaaksi aijotun muodon, niinkuin kävi kirjastonhistorian ja niinkuin näemme hänen myöhempäinkin teostensa käyneen.

Vuonna 1778 kertoo Porthan meille aikomastaan teoksensa jatkosta. "Poësis fennican kuudennen osan eteen aijon kamariherra Burensköldin kehotuksesta asettaa kirjeenmuotoisen tutkielman suomen kansan alkuperästä ja ijästä ynnä muutamia muita samansuuntaisia huomautuksia. Jos voin saada muutamia venäläisiä lauluja, sellaisia kuin mainitaan Cheraskoffin Combat Tzesme teoksen ranskalaisen käännöksen esipuheessa, saanen niistä jotakin tietoa suomalaisten runojen ijästä, sillä ne kuuluvat olevan näiden kaltaisia ja aivan erilaisia kuin nykyajan venäläinen runous. Ne itkurunot, joita kreikanuskoiset karjalaiset käyttävät ja joita minulla on jotenkin täydellinen kokoelma Poësis fennican seuraaviin osiin käytettäväksi, tuntuvat olevan venäläisten laulujen ja suomalaisten runojen välimuoto."

Juuri tutkimukset suomen kansan alkuperästä ja ijästä, joista Porthan tässä mainitsee, veivät hänet toisille tutkimusaloille eikä häneltä koko pitkällä tutkijakaudellaan jäänyt aikaa poësis fennicansa lopettamiseen. Viimeisinä elinvuosina palautui tutkijalle, kun päivätyö jo tuntui olevan päättymäisillään, tämä hänen varsinainen esikoisteoksensa mieleen. Hän aikoi sen uudellensa valmistaa ja mukavampaan kirja-asuun painattaa, vaan muut työt veivät täydellensä viimeisten elinvuosien ajan.

IV.

70-luvulla alkoi Turussa vilkas elämä. Nautinnot ja huvittelut, jotka jo kauvan olivat iloisia tukholmalaisia hauskuuttaneet, pääsivät täälläkin yleisemmiksi. Hienostuneet tavat, seurataito ja seurustelunhalu saivat ennen aavistamattoman tärkeyden, hienonsivat karkeita ja jäykkiä elintapoja, vilkastuttivat uneliaita oloja ja viehättivät varsinkin sitä nuorison osaa, joka elämänhaluisena ja huolettomana jo entuudeltaan oli niistä esimakua saanut. Ei siltä muutenkaan harrastuksia puuttunut. Se luki Voltairea ja muita valistuskirjailijoita, se ihaili Swiftiä ja Popea, se nautti Ossianin lauluista ja liikuttavista Youngin öistä, se runoili ja sepitteli tyylikkäitä puheita, ja entiseen tapaansa se pilkkaili kaikkea vanhaa ja kunnianarvoista akatemiassa ja akatemian ulkopuolella. Kustaa-kuninkaan loistava hovielämä Tukholmassa, joka hänen alamaisiaan hurmasi ja viehätti, antoi tälle elämälle uutta vauhtia ja oikeutusta ihmisten silmissä. Henkilöitten käytös ja mieskohtainen yhdyselämä sai näissä oloissa paljon huomiota osakseen, luonnonkaipuu ja hellät ystävyysliitot ylenpalttisine tunteenpurkauksineen esiintyivät jo täälläkin ulkomaitten mallin mukaisesti ja seurakeskustelukin yritteli muodostua henkeväksi ja vilkkaaksi.

Kesällä vuonna 1770 oli entinen ylioppilas Turun piispankartanosta, C. F. Mennander, sittemmin kuninkaallinen sihteeri Fredenheim, virkatoimiltaan ja huvitteluiltaan saanut aikaa pistäytyä Turussa tervehtimässä isäänsä piispaa sekä tapailemassa vanhoja tuttujaan ja ylioppilastovereitaan. Huolellisesti puuteroituna ja muodikkaasti puettuna, notkeana ja sirotapaisena keikarina oli tämä Porthanin "serkku" turkulaisista kuin Tukholman ylimyksellisen sivistyselämän elävä ilmestys. Myöskin Porthanin nuoruuden ystävä Petter Juslén, joka niinikään oli joutunut Tukholman virastoteille, oli Ruotsin valtioarkistosta sattunut kotiseudullaan poikkeamaan. Yhdessä Fredenheim, Juslén ja Porthan perustivat elokuun 16 ja 19 päivänä kuuluisan Auroraseuran.

Seuralle laadittiin sääntönsä. Sen tuli samalla huvittaa ja hyödyttää. Siellä oli saatava aikaan henkevää seurakeskustelua, siellä oli viljeltävä hienoja tapoja ja hyvää aistia. Yhdessä piti seuran jäsenten sivistyä, harrastaa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta, sepittää runokappaleita ja tieteellisiä sepustelmia, arvostella niitä ja niistä keskustella. Mieskohtaisesta seurustelusta toivottiin runsaita vaikutuksia, uusia näkökohtia, kaikinpuolista täydentymistä. Aatelisherrat ja virkamiehet kaipasivat runoilijain henkevyyttä ja tiedemiesten oppia, nämät taas ylimysten hienostuneita tapoja. Oli viehättävää tavata toisiansa valitun seurapiirin keskuudessa, josta kehittynyttä makua loukkaavat lauselmat ja eleet olivat tarkoin estetyt, jossa senlisäksi oli miellyttävää ja hyödyllistä oppimista. Viihtyihän täällä paremmin kuin virkamiesten ja poroporvarien kodeissa ja ikävystyttävissä iltaseuroissa. Ei tarvinnut täällä kohteliaana kuunnella jonkun vanhan rouvan kertomuksia siitä miten ilkeästi naapurin rouva oli häntä pistellyt, millaista elämää hän oli nähnyt vastapäätä olevassa talossa vietettävän ja mitä juoruja hän viimeksi oli kaupungilla kuullut. Sai olla rauhassa suurisuisilta keikareilta, jotka lakkaamatta valloituksiaan kehuivat säestäen vahvasti höystettyjä juttujaan naurunremahduksilla. Pelipöydät olivat monesti olleet seuraelämän ainoina viihdytyksinä; nyt oli juuri seuraelämä saatava henkeväksi.

Turkulainen seura oli ruotsalaisten seurain malliin perustettu. Kuten näillä oli silläkin jonkinlainen salaperäinen leima. Seuraan kuulumattomat eivät saaneet sen elämästä tietää ja itse seurassa oli taas ahtaampia piirejä salaisuuksineen. Jäsenillä oli erilaiset arvomerkkinsä, sen mukaan miten syvälle seuran salaisuuksiin heidän oli sallittu tunkeutua, toisilla hopeatähti ruusunpunaisesta nauhasta napinlävestä riippumassa, toisilla sama koriste kaulassa, kolmansilla leveä taivaansininen silkkinauha olalla ja puheenjohtajalla muitten koristeittensa lisäksi taivaansininen kultapitsinen hattukin. Ja seuran menoihin kuului salaperäisiä temppuja ja muodollisuuksia, aivan kuten ruotsalaisissakin seuroissa.

Mutta ruotsalaisista sukulaisistaan seura erosi siinä, että se oli myöskin suomen kielen, suomen kansan, maan ja muinaisuuden ottanut harrastustensa joukkoon. Oli tosiaan suurenmoinen yritys saada seuran jäsenet, niin erilaisia ja erimielisiä kuin niitä tulikin siinä olemaan, tämän kansallis-isänmaallisen ohjelman omakseen ottamaan.