Seuran ohjelma tuntui viehättävältä ja virkeästi se alkoi toimintansa. Pidettiin kokouksia yhteisesti vuokratussa huoneustossa, valittiin virkamiehet, perustettiin oma kirjasto ja kutsuttiin lakkaamatta jäseniä lisään. Seura kasvoi, siihen tuli muutamassa vuodessa kuulumaan parhain osa akatemian opettajistoa. Siellä tapasivat toisensa vanhat kuuluisat professorit Kalm, Gadd ja Bilmark, sinne tuli Mathias Calonius, parhaimpia toiveita herättävä lakimies, siellä oli matematiikan dosentti Lindqvist, nuori luonnontieteilijä Hellenius, suomalaisen runouden harrastaja Weman, juonikas maisteri Kreander, lahjakas, mutta huoleton adjunkti Schalberg ja hurskas jumaluusoppinut Lefrén. Tärkeänä aineksena oli se kirjallisuutta ja runoutta harrastava piiri, johon Kellgren, Clewberg ja Tidgren kuuluivat, vieläpä Brandelkin, joka kanslerinsihteerinä tuotti professoreille paljon harmia, mutta tähän aikaan oli nuorten akateemisten kirjailija-alkujen parhaita tuttuja. Seuraan kuului niinikään nuoria hovioikeuden virkamiehiä, pari luutnanttia, korkea-aatelinen parooni Fleming Lemsjöholmasta poikineen ja hovioikeuden presidentti Leijonhufvud. Kirjoittivatpa Kustaa III:nen Turussa käydessä, useat kuninkaallisen seurueen jäsenistäkin nimensä Auroran jäsenkirjaan.

Porthan oli seuran sihteeri. Hän käsitti suureksi seuran tehtävän, toivoi voivansa innostuttaa koko tämän kirjavan joukon yhteiseen työhön valistuksen hyväksi. Sitä oli levitettävä yksissä yleisöön, kauaksi maaseudulle, joka tarvitsi sivistyneitten apua. Ja maaseudulta oli seuran koottava tietoa. Sen tuli herättää yleisön itsensä sitä antamaan, ja neuvoa, miten sitä paraiten oli kerättävä. Yksityiset kokoilijat eivät enää siellä täällä kokoelmiaan kartuttaisi kätkeäkseen niitä säilöihinsä, joku ainoa oppinut ei enää julkaisisi yksityisiä tutkimuksia, vaan koko yleisö olisi mukana keräilemässä, tutkimassa ja tutustumassa aineksiin.

Näihin samoihin aikoihin meni Porthan kihloihin serkkunsa Stina Greta Juslénin kanssa. Hän oli Porthanin parhaan nuoruudenystävän Petter Juslénin sisar, aivan nuori, tuskin täysikasvuinen tyttö. Vaan tässä murtuivat vastaisen onnen unelmat äkkiarvaamatta, sillä maaliskuulla 1772 Porthanin morsian vasta seitsentoista-vuotisena kuoli tukehtumiskohtaukseen. Ja melkein samaten pettivät, vaikka vasta vähitellen, ne suurenmoiset toiveet, jotka Aurora-seuraan olivat liittyneet.

Aluksi näytti kumminkin kaikki lupaavalta. Heti elokuulla 1770, kun seura oli muodostettu, päätettiin perustaa sanomalehti levittämään sen harrastamaa valistusta. Tuomiokapitulin kautta levitettiin siitä kuulutus, joka samalla oli tilausilmoituksena. "Hankkia tilaisuutta tarkemmin tutustumaan maahamme, sen etuihin ja sen vikoihin", niin kuulutuksessa sanotaan, "esittää aineita yleisestä ja yksityistaloudestamme mietittäväksemme, tutkittavaksemme ja selitettäväksemme; kunnioittaa ja säilyttää arvoisain ja ansiokasten maanmiesten muistoa, valaista maamme vaiheita; antaa niitä tietoja, jotka tähän asti tavallisia kiertoteitä kulkien liian myöhään tulevat kaukana asuville tahi jäävät kerrassaan tulematta — — — siinä hyvätyö, jota sopii odottaa Suuriruhtinaanmaan pääkaupungista, jossa sijaitsee maan ainoa kirjapaino, jossa hovioikeus, yliopisto, maaherran ja piispan istuimet ikäänkuin keskustaan kokoavat maan opilliset tiedot ja josta niitä tulee kaikkiin ääriin levitellä."

Tammikuussa 1771 valmistui ensimäinen numero tätä sanomalehteä, jolle oli annettu nimi "Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo", vaatimattomana ja vähäpätöisenä meidän aikamme suuriin sanomalehtipalstoihin verrattuna, painettuna muutamille pienen kirjansivun kokoisille lehdille. Yritys oli ensimäinen laatuaan maassamme. Tähän asti oli saatu tyytyä Ruotsin sanomiin ja aikakautisiin lehtiin, joissa silloin tällöin oli Suomestakin joku tieto tahi kirjoitelma. Saattaapa siis kuvitella millaisella mielihalulla odotettiin kotimaisia lehtiä, Turussa kaipasivat niitä vallassäätyläiset ja kaukana Pohjanmaan pappiloissa ja tuolla puolen Kymijoenkin olivat ne tuttavallisten kirjeitten ohessa ainoita viestejä suuren maailman tapahtumista sekä ennen kaikkea yliopistokaupungin virkeistä harrastuksista.

Ne antoivat kaikille samaa henkistä ravintoa, ne koskettelivat yhteisiä harrastuksia, yhteisiä, monen mielissä piileviä rientoja ja pyrkimyksiä. Mitä niissä oikeastaan oli? Minkä vaikutuksen lukija sai, kun hän postin tultua alkoi lehtisiä silmäillä?

Hän näki niissä kaunokirjallisia pätkiä, usein samalla opettavaisia, sisältäen jonkun hyvän neuvon tahi sukkelan mietelmän. Pienet runokatkelmat, epigrammit, näyttivät hänelle niitä elämän nurjia puolia, joita ennakkoluulo tahi inhimillinen epätäydellisyys rumensi; hän sai tietää miten kaunis Cloé elämältään kelpasi kaikille esikuvaksi; hän tunsi taasen hyvästi nuoren Mopsuksen keikarimaisuuden ja sisällöttömän pintapuolisuuden; hän nauroi tapoja vailla olevaa nuorukaista, joka vieraissa teki tuhmuuden toisensa perästä, tahi luki sadun siitä, miten ihmiset elämän merellä purjehtien milloin joutuvat kohtuuttomuuden kuiluihin, milloin huolettomuuden sankkaan sumuun. Oli mietteitä seurustelutaidosta, kasvatuksesta, huvittelusta, sallimuksen suoman terveyden suuresta arvosta, kaikista noista kysymyksistä, joista hän oli keskustellut tahi ajatellut, usein juuri sitä mitä hänkin itsekseen oli tuuminut, usein taas aivan toiselta kannalta, toisessa valossa. Monesti olivat kirjoitelmat käännöksiä vieraista kielistä, enimmäkseen ranskasta, mutta myöskin englannin kielestä, joskus saksasta, latinasta, kreikasta tahi italiankielestä. Joskus mainittiin niitä otteiksi kuuluisista englantilaisista viikkolehdistä The Tatlerista (lörpöttelijästä) ja Spectatorista (katselijasta), joskus tapasi niissä kohtia tutuista muotikirjailijoista Voltairesta, Fontenellesta, Lambertista, van Effenistä. Kevyitä ja nerokkaita pätkiä, syntyneitä suurten miesten työhuoneissa tahi kuuluisissa ranskalaisissa salongeissa, tarjottiin nyt ruotsalaisessa runopuvussa tahi muuten kotoisessa asussa Suomenkin sivistyneille.

Mutta näiden makupalain välillä oli muuta luettavaa. Oli tutkimuksia suomen kielestä, kansasta ja historiasta. Siitähän sai tietää yhtä ja toista, joka latinalaisissa, syvästi oppineissa väitöskirjoissa oli pysynyt monen ylioppilaan omaiselle, monelle valistuneelle porvarisperheen jäsenelle kunnioituksella aavistettuna salaisuutena. Sai tietää, että suomen kielellä, jota talonpojat puhuivat ja jota itsekin usein taisi, oli sukulaiskieliä pitkin Venäjän valtakuntaa, että unkarinkieli oli sille varsin läheinen. Tuli pitkiä kertomuksia, jotka näkyivät säännöllisesti joka numerossa palautuvan ja joista aina vain edelleenkin luvattiin jatkoa; sellaisia olivat tutkimukset Suomen ruhtinaista, Terseruksen uskonriidoista, hullun Ulfstadiuksen vääräuskoisesta villityksestä, koulujen vaiheista. Joskus arvosteltiin tieteellisiä teoksia. Monessa mahtoivat nämät aineet herättää halua itsekin kokoilemaan tietoja tahi täydentämään niitä kokoelmia merkillisistä asioista, joita oli tullut pitäjästään tehneeksi, mutta jotka jo saattoivat olla unohtuneina johonkin foliokirjaan tahi paperipakkaan. Pitäjänkertomukset kiihottivat tekemään samanlaisia, tilastolliset tiedot niinikään. Ainakin tuli tutustuneeksi asioihin, jotka eivät olleet paikkakunnan jokapäiväisiä tapahtumia, eivät vanhettuneita tietoja Kustaa-kuninkaan Ranskan matkasta, hallituksen toimista ja valtaherrain asemasta eivätkä sitäkään mitä oli lukenut ranskalaisissa romaaneissa tahi ruotsalaisissa puolitieteellisissä teoksissa. Monelle se oli aivan uutta. Mutta moni pappismies maaseudulla näki siinä jotain tutunomaista ja jos hän oli vanha ja saarnakirjainsa sekä saksalaisten jumaluusoppiensa ääressä ehtinyt sen puoleksi unohtaa, muisteli hän kumminkin aikoinansa akatemiassa sentapaista käsitelleensä, vaikkakin eri tavalla ja eri muodossa.

Niin sai yleisö tietoja, jotka koskivat juuri Suomea; pappeja tietysti huvittivat hiippakuntansa uutisten jälkeen enimmän historialliset tutkimukset, etenkin kirkon ja koulun vaiheita koskevat, aatelisia ainakin lukuisat elämäkerrat monista maaherroista, kenraaleista, eversteistä ja valtaneuvoksista, muuta yleisöä kaikenlaiset mieltäkiinnittävät kertomukset. Vaan lukiessa alkoi sivistyneelle yleisölle selvetä se, jota sen isät ja esi-isät jo olivat alkaneet hämärästi aavistaa, jota muutamissa piireissä oli vuosikymmeniä käsitetty ja selvitetty, se, että heillä kaikilla oli yhteinen suomalainen isänmaa. Sen kansaanhan lehti lukijoitaan tutustutti, sen luontoa kuvaili, sen historiasta kertoi kohtia ja antoi asiakirjoja. Siksipä se alkoi näkyä kokonaisuutena; Turku ei huvittanut enää yksinään, ei Häme eikä Pohjanmaa, vaan Suomi sellaisenaan. Ja kuitenkaan ei tätä tunnetta varsin suuresti saa erottaa siitä maakuntarakkaudesta, jota vermlantilainen, uplantilainen tahi smoolantilainen tunsi omaa kotiseutuansa kohtaan; eri kieli ja huomattavasti eroavat tavat olivat vain uurtaneet isänmaanrakkauden syvemmälle suomalaisten mieliin.

Vaikkei turkulaisten sanomain sepustuksissa tavallisesti kirjoittajan nimimerkkiä ollut, tulivat he kumminkin monesti tunnetuiksi. Useat kirjoitelmat oli Porthan sepittänyt. Niissä oli ruotsiksi mukailtuina kreikkalaisia runopätkiä, saksalaisia sekä ranskalaisia mieterunoja ja epigrammeja. Joskus oli suorasanaisia opettavaisia kappaleita. Sukkelalla ja hienolla ivalla, valistajain kuululla aseella, vitsotaan niissä elämän nurjia puolia, naiskauneuden katoavaisuutta ja naislemmen oikkuisuutta, saiturin itaruutta, vanhuuden heikkouksia, kirjailijain ryhdittömyyttä, akateemisen väittelyn muodollisuutta y.m. Joskus Porthan otti käsitelläkseen jotakin oman yhteiskunnan epäkohtaa, kuten painovapauden sortoa. Ja lopuksi hän täytti laajalti sanomalehtien sivuja tutkielmilla ja asiakirjoilla, jotka kertoivat huvittavia ja huomattavia piirteitä Suomen maasta ja muinaisuudesta.