Yleisön mielestä pitkät tutkimukset ja monet asiakirjat lopultakin liiaksi veivät tilaa kevyemmiltä kappaleilta. Kuului valituksia siitä, että yleisön osanotto rupesi laimenemaan ja että lehdet alkoivat ilmestyä epäsäännöllisesti sekä laihasisältöisinä. Toimitustyö joutui yhä yksinomaisemmin Porthanin niskoille. — Samalla tulivat seuran kokouksetkin harvemmiksi ja uhkasivat lopulta kokonaan lakata. Ajan pitkään eivät elämänhaluiset virkamiehet ja upseerit jaksaneet liian oppineesta professoriseurasta nauttia. Varsinkin tuntui ikävältä istua kuuntelemassa, miten kokouksissa ääneen luettiin seuralle jätettyjä pitkiä kaunokirjallisia tahi tieteellisiä sepustelmia ja arvosteltiin niitä.

Vuonna 1773 seura vähän vilkastui. Syynä oli se, että jäseniksi otettiin paljon nuoria seuramiehiä, musiikki otettiin nimenomaisesti ohjelmaan ja koko seura järjestettiin uudelle kannalle. Paitsi yhteisiä kokouksia pidettiin tästä lähtien erikoisia kokouksia tiedemiesten, erikoisia soitannon- ja erikoisia kirjallisuudenharrastajain keskuudessa. Oli siis luovuttu kokeesta vetää yleisöä mikäli mahdollista tieteellis-isänmaallisiin harrastuksiin, sillä tämä harrastus vaikka edelleenkin ohjelmassa ollen, oli kuitenkin saanut väistyä sivistyttävän seurustelun tieltä.

Vaan ei näinkään jaksanut seura pysyä pystyssä. Vuodesta 1776 sen toiminta uudelleen laimenee. Siinä oli liian erilaisia aineksia. Nuoret runoilijat kuten Kellgren, jotka tunsivat jumalallista neronlahjaa itsessänsä olevan, eivät voineet alistua ajan pitkään Porthanin ohjaukseen ja korjailuun, hän kun heidän tuotteitaan paranteli oman, akateemisen kauneuskaavansa mukaan. Ja innokkaat pappismiehet, jotka tieteellisiä sepustelmia seuralle lähettelivät, eivät voineet noudattaa sitä ankaraa tieteellistä kritiikkiä, jonka nuoremmat yliopistomiehet Porthan, Calonius ja Tidgren olivat omistaneet itsellensä. Vuonna 1779 kirjoitti siitä Kalm: "Turun oppisanomat ovat täydessä sekasorrossa. — — — Olen kysynyt syytä tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit Porthan ja Bilmark, Asessori Juslén ja pari muuta lisäksi ovat muitta mutkitta joko kokonansa hylänneet, karsineet tahi kauttaaltaan muuttaneet seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti loukannut kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole jättäneet mitään kirjoituksia, vieläpä jääneet pois kokouksistakin." Kun Porthan pari kuukautta tämän jälkeen, keväällä 1779, matkusti ulkomaille, hajosi seura ainaiseksi.

Henkilöt, jotka Aurora-seurassa olivat yksissä sivistyksen eteen työskennelleet, kulkivat omia teitänsä. Huvinhaluiset etsivät huvejansa muualta, nerokkaat kaunosielut Kellgren ja Edelcrantz muuttivat Tukholmaan, ja heidän ystävänsä Kreander joutui muitten akatemian opettajain kanssa varsin kireisiin väleihin. Mutta Porthan, joka oli ollut seuran johtajana ja joka sen sanomalehteä vuosikausia oli toimittanut, otti nyt yksityisellä tutkimus- ja julkaisutyöllään sekä opettajatoimellaan toteuttaakseen Auroran ohjelmaa. Siihen oikeuttivat häntä myöskin ne uudet, laajasuuntaiset näkökohdat, jotka hän oli osannut itsellensä hankkia.

V.

Porthanista, monioppisesta yliopistomiehestä, oli vähitellen tullut historiantutkijakin. Koetan lyhyesti selittää miten niin oli käynyt. Kirjastonhoitajana oli akatemian vanha kirjasto häntä siihen määrään huvittanut, ettei malttanut olla selville ottamatta, millaisessa tilassa se ennen oli ollut, millaiset miehet sitä olivat hoitaneet ja miten kirjat, joita oli sangen paljon, olivat sinne joutuneet. Viisaustiedettä lukiessa piti katsoa millaisia oppijärjestelmiä ennen oli ollut vallalla ja millaisia nyt: Cartesiuksen järjestelmän, aikoinaan kaikkien uskoman, oli Wolffin oppi syrjäyttänyt ja nyt olivat parhaillaan muodissa Locken filosofia ja valistajain opit. Tällainen silmäys filosofian vaiheisiin opetti miten vaarallista oli liiaksi mihinkään oppijärjestelmään luottaa ja miten välttämätöntä oli muodostaa oma, itsenäinen vakaumus. Siksi Porthan luennoillaan aina poikkesi esittämään tärkeimpäin mielipiteitten muodostumista. Samalla tavalla saivat ihmettelevät ylioppilaat kuulla pieniä huvittavia kuvauksia kaikenlaisten tapain ja laitosten vaiheista, kun näistä tuli puhe. Asiain historia oli niiden toinen puoli; joka tahtoi asioihin tarkoin perehtyä ei tätäkään saanut unohtaa. Kun näet rupesi tutkimaan jonkun laitoksen tahi tavan syntyä ja muodostumista, huomasi toisinaan, että erehdys, väärinkäsitys tahi tietämättömyys olivat sen aiheuttaneet. Mutta toisinaan taas näki, että sillä oli syvät juurensa tosi-inhimillisessä tarpeessa.

Suomen kansan, joka käsite vielä oli monella hämärä ja epämääräinen, johon Porthan sentähden oli ottanut herrassäätyä tutustuttaakseen, jonka hyväksi hän oli päättänyt tehdä työtä, jonka arvon hän oli ottanut osottaakseen, joka oli hänen sydäntänsä niin lähellä ja yhtämittaa hänen ajatuksissaan, tämän kansan historiaan hän ensi sijassa joutui tutustumaan. Porthanin historialliset harrastukset liittyivät välittömästi niihin käytännöllisiin harrastuksiin, jotka kulloinkin hänen mielessään liikkuivat, siksipä oman maan historia ennen muita tuli niiden esineeksi.

Niin oli Porthan muutamain samanmielisten kanssa koonnut Aurora-seuran lehtiin lähteitä ja kirjoitelmia, jotka Suomen historiaa valaisivat. Kirjaston historiaa varten oli hän kopioituttanut akatemian konsistorion pöytäkirjoja ja hän oli havainnut niiden olevan mitä runsaimpia maamme oppi- ja sivistyshistorian lähteitä. Näistä hän vuonna 1772 lehdissä julkaisi kuvauksen piispa Terseruksen ja professori Svenoniuksen uskonriidasta, joka 1660-luvun alulla Turun yliopistossa oli herättänyt tavatonta huomiota ja päättyi Terserukselle onnettomasti. Samaan aikaan oli Porthan myöskin entisaikain opetusoloja tutkinut. Häneltä ilmestyi pieni kyhäys entisten koulupoikain elämästä ja historiallisia tiedonantoja Suomen tärkeimmistä kouluista. Vuonna 1778 kirjoitti hän lyhyen suomalaisen raamatunkäännöksen historian. Mennander oli pitänyt tästä aineesta pappienkokouksessa esitelmän ja Porthanilla sattui olemaan muutamia lisätietoja, sillä hän suomenkielentuntijana oli jo kauan huolehtinut raamatunkäännösten kunnollista kieliasua. Hän julkaisi lukuisia lyhyitä tiedonantoja tahi lähteitä, joita sattui käsiinsä saamaan: muistikirjoituksia merkillisistä henkilöistä, kirjeitä y.m.

Historialliseen kirjallisuuteen oli Porthan jo poikavuosista asti mieltynyt ja perehtynyt. Hän tunsi Turun ja Upsalan historialliset väitöskirjat ja hän oli Ruotsin historiallista kirjallisuutta seurannut Peringsköldin, Rudbeckin ja Messeniuksen paksuista, latinalaisista folianteista Wildeen, Daliniin ja Lagerbringiin asti. Hän tunsi ranskalaisten valistuskirjailijain loistavasti kirjoitetut, mutta epätarkat, lähdeviittauksia vailla olevat historiateokset ja göttingeniläisten tutkijain samalla tarkat ja rohkeaväitteiset julkaisut. Ja näitä kaikkia lukiessa oli hänelle vähitellen selvinnyt se suurenmoinen muutos, joka historiantutkimuksessa ja historiankirjoituksessa oli tapahtunut viime vuosikymmenien ajalla. Täällä kotimaassa ei sen tuloksia vielä oltu omistettu ja Ruotsissa oli se käynyt täysin selväksi vasta Sven Lagerbringin teoksessa "Svea Rikes historia" vuodelta 1769.

Mitä tiesi tuo muutos? Vuosisatain kuluessa olivat ruotsalaiset tutkijat yrittäneet yhdistellä maansa muinaisuuden lähteitä, mistä niitä vain luulivat saavansa, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Raamatun kertomukset maailman ensimäisestä kansoittumisesta, antiikin tarut pohjoisessa asuvista kansoista, oletetut yhtäläisyydet ruotsin ja maailman vanhimpain sivistyskielten välillä, roomalaisten ja gootilaisen Jornandeen kertomukset gooteista — kaikki kelpasi Ruotsin vanhimman historian lähteiksi. Kun 1600-luvun toisella puoliskolla islantilaiset tarinat ja historialliset kertoelmat ensin Tanskassa ja sitten Ruotsissa tulivat tunnetuiksi, avautui niistä ruotsalaisille aavistamattoman runsas tietoaarre. Rohkeasti rakentui näistä lähteistä ruotsalaisen muinaisuuden kuva. Muinaisuus vastasi muka laadultansa täydellensä Ruotsin silloista suurvalta-asemaa, sillä sen pakanalliset kuninkaat olivat jo ennen Kristuksen syntymää tehneet urotöitä, jotka vastasivat Kustaa Aadolfin ja Kaarle-kuningasten parhaimpia urotekoja. Isänmaallinen innostus ja luottamus yhdistelevän järjen voimaan oli niin täyttänyt tutkijain mielet, että he liittivät olettamusta olettamukseen ja ilmoituksia ilmoituksiin, huomaamatta sitä, että he käsittelivät mahdollisuuksia, jotka yhtä helposti saattoivat olla vääriä kuin oikeitakin.