Kun esiintyi houkuttelevia yhtäläisyyksiä kahden nimen välillä, oli niitä muitta mutkitta samana nimenä pidetty, tahi kun kirjoitusvirhe oli vääristänyt henkilön nimen, tehtiin senjohdosta uusi historiallinen henkilö. Missä islantilaiset kuningasluettelot erosivat toisistaan, siinä soviteltiin niin, että kaikki toisintojen mainitsemat kuningasnimet, olivatpa ne vaikka saman nimen erilaisia muotoja, tulivat mukaan. Näin venyivät luettelot tarpeellisen pitkiksi ja kuninkaitten sarja saatiin ulottumaan Japhetin poikaan Magogiin asti, jota muka Ruotsin ensimäisenä kuninkaana oli pidettävä.

Kun kyllin kauan oli koeteltu kaikkia käsillä olevia tietoja niin yhdistää, että ilmoitus aina olisi ilmoitukseen liittynyt ja mahdollisuudet tukien toisiaan olisivat varman järjestelmän muodostaneet, eikä sittenkään oltu yksimielisiin tuloksiin tultu, alettiin vähitellen epäillä lähteitten luotettavuutta. 1700-luvun ensi puoliskon lahjakkaimmista tutkijoista tuntuivat satujen ja kuningasluettelojen tiedot ikäänkuin ilmassa häilyviltä eikä voinut päätellä milloin ja missä järjestyksessä niiden tapahtumat olivat tapahtuneet. Nuorempi Benzelius jo vaati, että piti tieto tiedolta käydä kertomukset läpitse ja katsoa mistä ne oikeastaan oli saatu. Muut etsivät muualta varmuutta. Wilde jaotteli Ruotsin muinaisuuden erilaisen hautaamistavan mukaan eri aikakausiin, joita hän kirjoitettujen lähteitten arvon mukaan nimitti tarunomaiseksi, hämäräksi ja historialliseksi ajaksi. Olof von Dalin laski likimääräisillä laskuilla, että vesi Ruotsin rannikolla oli vuosittain saman verran alennut, joten maa Kristuksen syntymän aikoina oli ollut saaristona. Valtakunnan ikä ei siis voinut ikivanha olla. Vaan näinkään ei tuntunut vakavaa pohjaa löytyvän. Tutkijat tyytyivät sentähden varovasti valitsemaan sellaisia mahdollisuuksia muitten joukosta, jotka tuntuivat vähän muita varmemmilta. Otettiin sellaisten kirjoittajain tietoja, jotka näyttivät olevan tarkkoja ja totuutta harrastavia. Koetettiin arvelujen tuottamaa vaaraa mikäli mahdollista karttaa. "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä", lausui eräs tutkija. "Siitä se riippuu myöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja satuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta kuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain alkuperästä." Ja kun kirkkohistorian-kirjoittaja Olavi Celsius alkaa käsitellä vanhinta muinaisuutta, lausuu hän varsin avomielisesti: "Mutta enpä rohkene lähteä aivan syvälle tähän aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibnitz sanoo, se on täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa."

Tähän epävarmuuteen sattui silloin avuksi periaate, joka oli valistajain katsantotavalle ominainen. Piti tutkia kunkin tiedon oikeutus, kysyä jokaisesta nimestä, jokaisesta vuosiluvusta, taistelusta, vaelluksesta, liitosta, joka lähteisiin oli merkittynä, mistä se oli tullut ja kuka sen oli sanonut, oliko se oikea vai väärä. Ei saanut tyytyä siihen, että kirjoittaja, joka sen kertoi, oli luotettava, taitava ja oppinut mies; ei saanut antaa kenenkään arvon itseään pelottaa. Kun epäillen oli kysytty mistä tuo suuri oppinut ja tutkija oli tietonsa saanut, etsittiin sitä vanhemmista lähteistä, joita arveltiin hänen ehkä käyttäneen, — sillä lähteitään eivät tuollaiset tutkijat tavallisesti olleet ilmoittaneet — löydettiin jostakin, etsittiin uudelleen, tavattiin vielä vanhemmasta ja niin yhä edelleen, kunnes tultiin aivan itse tapauksen aikuisiin kirjoituksiin tahi jäljet haihtuivat jo aikoja kadonneisiin lähteisiin.

Siinä tuli ilmi somia seikkoja ja vanhain, aikoinaan kuuluisain tutkijain menettelytapa paljastui uskomattomalla tavalla. Ei siinä kyllä, että revittiin rikki kaikki vanhat yhdistelmät ja arvelmat, osotettiin miten heikolla, usein luonnottomalla perustalla ne olivat. Eikä siinäkään, että huomattiin miten tietoja oli väärennelty ja muuteltu, jotta ne olisivat tutkijain tuumiin soveltuneet. Tavattiin lukemattomia virheitä, väärinkäsityksiä, sekaannuksia, ilmeistä huolimattomuutta ja hutiloimista. Ja tällaisia virheitä vilisi sekä vanhoilla viime vuosisadan tutkijoilla että vielä elossa olevilla kirjailijoilla. Innokas kokoilija Tilas joutuu kirjallisiin töihinsä käyttämään von Stiernmanin tutkimuksia ja hän perehtyy tämän tutkimustapaan. "Olen ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan miten hävittävästi von Stiernman on hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan", kertoo hän. "Minä vihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin valmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat lävitse vanhimmista ajoista asti. — — — Minä kauhistuin nähdessäni miten v. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä, vastoin kaikkea totuutta ja luulen, että hän on uneksinut koko joukon."

Tällaiseksi tuli valistusajan tutkijain työ. Niinkuin ranskalainen valistajajoukko, Voltaire etupäässä, otti paljastaakseen kaikkien kunniakkaina pitämien mielipiteitten ja tapojen, kirkollisten menojen samoinkuin kuninkaallisten oikeuksien todellisen alkuperän ja arvon, niin vainosivat valistusajan tutkijat entisajan uskomia ja arvossa pitämiä kertomuksia kansain ja kuninkaitten entisyydestä. Tuloksena oli kummassakin tapauksessa kokonaan uusi katsantotapa ja tietovarasto. Mutta työ, jota semminkin jälkimäisessä tapauksessa vaadittiin, oli äärettömän vaivalloista, aikaa ja voimia kysyvää.

Päätyön otti ruotsalaisessa tutkimuksessa tehdäkseen Sven Lagerbring, suuri lundilainen historioitsija. Hän poisti pahimmat olettamiset Ruotsin vanhimmasta historiasta, mutta paljon hän niitä jättikin, uskoipa islantilaisten satujen kertomia kuninkaita todenperäisiksi. Mutta kuta edemmäksi tultiin sitä enemmän hän teki puhdasta siihen asti totena pidetyssä tietovarastossa. Kun hän vuonna 1783 lopetti Svea Rikes Historian neljännen osan, oli hän ehtinyt esityksessään keskiajan lopulle Kaarle Knuutinpojan aikoihin. Pari vuotta senjälkeen hän, jo haudan partaalla ollen, ilmaisi vilpittömän pyrkimyksensä totuuteen näillä sanoilla: "Täytän 80 vuotta helmikuussa 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä vähemmin elänkö kauvemmin; mutta sen minkä kirjoitan pitää olla totta ja niin totta, että kaikki voidaan painattaa versaali-kirjaimilla kuolemani jälkeen, jos niin vaaditaan." Tutkimuksissaan Lagerbring Ruotsin ja Suomen historian yhteyden takia vähän väliä Suomenkin historiaan puuttui, korjasi siinäkin virheitä ja loi lujempaa perustaa, mutta vain muitten ainestensa ohessa, kuin ohimennen.

Vuonna 1772 julkaisi Johan Ihre, kuuluisa kielimies, avoimen kirjeensä Lagerbringille islantilaista satukirjallisuutta siinä arvostellen. Tämä kirjoitus näytti tämän Ruotsin muinaisuuden tärkeän lähteen todellisen luonteen ja tapa, jolla Ihre sen osotti, oli merkillinen. Hän ei seurannut satujen ilmoituksia yksitellen, kuten oli totuttu tekemään, eikä vain arvostellut, olivatko ne oikeita vaiko vääriä. Ei, hän piti silmällä koko lähteen, islantilaisen Eddan luonnetta, tunsi sen syntymäajan ja syntymämaan ihmisten ajatuskantaa, kertomistapaa ja oloja. Näistä hänelle selveni Eddan tarkoitus ja luonne sekä samalla kunkin yksityiskohdan oikea merkitys. Samaa muistamme professori Aurivilliuksen Upsalasta osanneen raamatun runoudesta selville saada. Mutta kuka oli osottava lukemattomien ruotsalaisten lähteitten, vanhempien ja nuorempien kokonaisluonteen, siitä yksityiskohtain arvoa päätellen?

Muutamia yrityksiä tähän suuntaan tehtiin. Siinä oli kumminkin oikeastaan kysymyksessä saada tietää vanhain kirjoitusten oikea ikä, sillä useista sitä ei varmuudella tiedetty, toiset olivat taas tahallaan väärennettyjä ja niin laitettuja, että ne näyttäisivät hyvin vanhoilta. Ihre, joka tunsi eri aikain kieltä ja kirjoitustapaa, oli erinomaisen taitava osottamaan miltä ajalta mitkäkin lähteet olivat. Hänen oppilaansa Nordin oli myös taitava vanhan kielen ja kirjallisuuden tuntija, hänkin epäili jokaista kirjoitusta, kyseli mistä se oli ja miten muodostunut sekä yritteli erottaa väärennettyjä, mutta kauan oikeiksi katsottuja lähteitä todella oikeista. Näin tutkiessaan hän alkoi epäillä, että suurin osa Ruotsin vanhaa lähdekirjallisuutta oli ilmeistä väärennystä. Yksityisissä kirjeissään hän Porthanille kantaansa esitti. "Me olemme niin häpeällisesti petettyjä keskiajan suhteen", kirjoitti hän kerran myöhempänä aikana Porthanille, "että maailma kerran on hämmästyvä nähdessään loppumattoman ketjun petoksia, joka on meitä vaivannut niin kauan ja niin törkeästi." Ja tosiaan hän saikin Porthanin epäilemään muutamia vanhoja pohjoismaalaisia lähteitä kuten tanskalaisen Saxon ja Adam Bremeniläisen teoksia. Mutta kun hän pitemmälle väitteissään meni, ei Porthan häntä ottanut uskoakseen ja muutaman Nordinin vääräksi väittämän lähteen Porthan myöhemmällä ijällään tarkasti ja taitavasti todisti oikeaksi. Uskollisena päätöksellensä aina käyttää järkevää epäilyä, ei Porthan ilmeiseen liikaepäilyyn saattanut suostua.

* * * * *

Porthan tiesi kyllä, että ruotsalainen historiantutkimus muutamissa kohdin oli vain ulkomaisen tutkimuksen kuvastusta. Göttingenin yliopistoon Saksassa oli keskittynyt tutkijajoukko, joka mitä jyrkimmällä tavalla oli vaatinut, että historiallinen tutkimus ehdottomasti pyrkisi alkulähteisiin. Kaikki vanhat erehdykset säälimättä paljastettiin ja kauan oikeiksi katsotut kertomukset kumottiin. Göttingeniläisistä tutkijoista etevin, A. L Schlözer, oli ottanut pohjoismaitten historian yhdeksi erikoisalakseen sekä säälittä repinyt rikki ruotsalaisen satutraditionin ja muinaisen suuruuden kuvittelut. Nämät tutkimuksen vanhat perinnöt, joihin uuden ajankin ruotsalainen tutkija vain varovin käsin ja hellävaroen oli uskaltanut koskea, olivat saksalaisesta tutkijasta pelkkää hulluttelua. Vanhat lähteet olivat hänestä arvonsa kadottaneet, hän hylkäsi ne ja etsi uusia luotettavampia.