Niitä hän luulikin löytäneensä. Ranskalaiset valistuskirjailijat olivat kaikessa nerokkaassa huolettomuudessaan ja hutiloimisessaan niitä osottaneet. Ranskan kirjailijat olivat ihmiskunnalle maailman ikäänkuin uudelleen avanneet: monimuotoinen, ihan aavistamattoman runsassisältöinen oli jumalan suuri luomakunta, jokainen hiukkanen jakaantui lukemattomiin erikoisosiinsa ja näistäkin saattoi vielä, jos osasi tutkimustaan tarkistaa, löytää uusia piirteitä. Ja ihmeellisen säännöllinen oli luonto kaikessa moninaisuudessaan, kaikella oli syynsä, kaikki kehittyi ja muuttui vähitellen. Niin oli ihmiskunnan vaiheittenkin laita. Jos minne katselikin, aina avautui uusia elämän aloja tutkittaviksi, aina näkyi uusia puolia ja ennen tuntemattomia tutkimuksen aineksia. Ihmiselämän monipuolisuus saattoi aavistamaan, että sillä oli monimuotoinen ja täyteläinen kehitys takanansa.
Ne muutamat tiedot, joita vanhoissa aikakirjoissa oli kuninkaitten hallitusvuosista ja sotaretkistä kansakuntain ensi ajoilta, eivät yksinänsä ensinkään olleet omiansa näin vilkastunutta tutkimushalua tyydyttämään. Vaan silloin sattuivat avuksi historialliset jätteet. Huomattiin, että entinen aika oli jättänyt merkkinsä nykyisyyteen, kansain kieleen, lauluihin, niiden tapoihin ja vieläpä ulkonäköönkin. Kansojen asuinpaikoista saattoi nähdä miten ja mistä ne olivat vaeltaneet, raunioista huomasi miten ne olivat asuneet ja vanhoista esineistä mitä ne olivat askaroineet. Näin saatiin sittenkin selville se, mitä hartaimmin oli haluttu tietää, ihmiskunnan kehityskulku alkuperäisestä raakuudentilasta silloiselle sivistyskannalle. — Tämä kehityskulku oli kokonaisuudessaan käsitettävä. Kaikki kansat pääsivät nyt mukaan maailman historiaan, Afrikan ja Uuden maailman villit alkuasukkaat ja Aasian lukemattomat kansakunnat. Maantieteen ja kansatieteen avulla määrättiin kullekin paikkansa, kielitieteen avulla niitä ryhmiteltiin suuriin sukulaisryhmiin ja selviteltiin, miten ne samasta alkuperästä polveutuivat. Ja juuri ne kansakunnat, jotka siihen asti olivat jääneet laiminlyödyiksi, joutuivat suurimman huomion esineeksi. Ellei niitä ja niiden vaiheita tuntenut, ei ihmiskunnan vaiheista milloinkaan järjestettyä kokonaiskäsitystä saanut.
Näin ajatellen oli Schlözer muun muassa Venäjänkin viljelemättömään historiaan puuttunut. Kriitillisellä kokoilemis- ja tutkimustyöllään hän oli sen kokonaan uudestansa luonut, läpikäynyt kaikki vanhat kronikat, verrannut ne kohta kohdalta ja tieto tiedolta, perannut pois erehdykset ja järjestänyt jälellejääneen. Näin tarkastettuina hän ne julkaisi itsetietoisesti ilmoittaen tämän tapahtuman olevan Venäjän historian perustushetken. Ja vastaisille tutkijoille, työnsä jatkajille, antaa hän neuvoja tulevaisuuden varalle: "Jotta tuossa työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös tavallaan koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan samalla asettaa kaikki, mikä erikoiskronikoissa, astekirjoissa, kronograafeilla ja muissa syrjälähteissä löytyy, ja niin julkaista täydellinen Venäjän historian varasto." Ja neuvoonsa liittää Schlözer vielä toisen: "Kaikki muut työt hyötyvät tuon järjestelmällisen alun kautta ja voivat säännöllisemmin seurata toinen toistaan. Kun Venäjän historia kotimaisista lähteistä on ammennettu, mentäköön ulkomaalaisiin, etsittäköön pohjan, lännen, vieläpä idänkin arkistot ja koottakoon aineksia missä vaan sellaisia löytyy."
Samalla tavalla perustivat uurastavat saksalaiset muitten slaavilaisten kansain historiat. Greifswaldilainen yliopistomies Dähnert, jonka huonosta kirjainhankinnasta Turun akatemian kirjastolle edellä oli puhe, julkaisi vendiläisten historian luonnoksen. Ja puoleksi saksalaistanut Josef Dobrovsky, böömiläis-isänmaallisen liikkeen alkaja, kokoili kaikkialta lähteitä oman kansansa historiaa varten. Kumpikin piti tutkimustyötään vain vastaisen omamaisen tutkimuksen perustana. "Näitä kaikkia", lausuu Dähnert tarkoittaen kerättyjä aineksia, "voimme pitää kivenä ja kalkkina, jotka kuuluvat rakennukseen sekä suunnitelmina, joiden mukaan rakennus on tehtävä."
Eikö ollut jo aika luoda Suomen kansallekin, jonka mainiosta muinaisuudesta Daniel Juslenius oli isänmaalliset haaveensa haaveksinut, oma erikoinen historiansa?
Porthanista oli göttingeniläisten tutkimuksilla suuri viehätys senkintähden, että ne joutuivat koskettelemaan suomalaisten heimojen alkuperää, vanhimpia vaiheita ja sukusuhteita. Monet suomensukuiset tahi suomensukuisiksi luullut kansat Aasiassa ja Europan Venäjässä olivat tulleet yleisemmin tutuiksi vasta sitten, kun ruotsalaiset sotavangit palatessaan kotimaahansa Uudenkaupungin rauhan jälkeen toivat niistä tietoja. Ranskalaiset valistushistorioitsijat olivat katsoneet niiden vaiheita historiallisen käsittelyn arvoisiksi ja göttingeniläiset tutkijat olivat innolla omistaneet ajatuksen omakseen ja toimineet senmukaisesti. Venäjällä oleskeli tähän aikaan muutamia varsin kyvykkäitä saksalaisia tutkijoita kuten Müller ja Fischer, ja A. L. Schlözerkin vietti täällä useita vuosia 1760-luvulla. Tutkien Venäjän historiaa, koettivat he selvitellä suomalaistenkin heimojen vaiheita.
Myöskin ruotsalaiselta taholta oli niitä kosketeltu, tosin aivan eri tavalla. Suomalaisia, "finnar", mainitaan vanhoissa islantilaisissa saduissa Skandinaviassa asuvaksi mahtavaksi kansaksi, jonka kuninkaat naittivat tyttäriään ruotsalaisille sankareille ja joka kävi sotia skandinavilaisia naapureitaan vastaan. Sen historia siis tuntui olevan läheisesti liittyneenä ruotsalaisten vanhimpaan historiaan ja ainoastaan tästä selviävän. Islantilaisten tietojen mukaan sitä siis esitettiin ja antiikin kertomukset entisajan skyyteistä otettiin avuksi. Näin rakentui historiallinen traditioni, jonka mukaan ruotsalainen sankari ja puolijumala Odin olisi Pompeiuksen aikoina johtanut skyytit Suomeen ja Skandinaviaan. Lähtien näistä edellytyksistä ruotsalaiset ja suomalaiset tutkijat veljellisessä sovussa kutoivat yhteen molempain naapurikansain vaiheita.
Oppineet papit ja muut tietorikkaat miehet, jotka olivat perehtyneet hepreaan ja kreikankieleen, luulivat niistä löytäneensä suomen sukulaisuutta. Se selitettiin joko siten, että suomalaiset alkujaan polveutuivat niistä Israelin 10 sukukunnasta, jotka Esran kirjan mukaan vaelsivat maanpakoon pohjoiseen päin ja sekaantuivat skyyteihin tahi siitä, että skyytit asuen kreikkalaisten lähellä olivat näiltä omistaneet joukon sanoja ja muotoja tahi olivat suorastaan kreikkalaissukuinen kansa.
Göttingenin tutkijat puuttuivat suomalaisten heimojen historiaan käyttäen aivan toisia lähteitä ja toisellaista tutkimustapaa. Heistä olivat islantilaiset sadut historiallisena lähteenä aivan epäluotettavia, niitä ei siis voinut käyttää. Antiikin tiedonantoja skyyteistä olivat useat heistä koettaneet tässä panna historiallisen tietovarastonsa pohjaksi — prof. Gatterer oli senjohdosta kirjoittanut laajan, oppineen tutkimuksen — mutta vihdoin oli Schlözer älynnyt nämät yritykset turhiksi. Hänen käsityksensä mukaan olivat kreikkalaiset kutsuneet Skytiaksi pohjan ja idän seutuja, joita eivät tunteneet ja jonne sijoittivat kaikki heille tuntemattomat, tarunomaiset kansat. Todellisuudessa oli alue määrättömän laaja ja käsitti mitä erilaisimpia ja erisukuisimpia kansoja. Vanhojen kirjoittajain ilmoitusten avulla ei paljonkaan saanut tietää, ei suomalaisten eikä muittenkaan kansain vanhimmasta historiasta. Se oli lopputulos, johon Schlözer ja hänen kanssansa monet muut saksalaiset tutkijat olivat tulleet.
Tulos oli masentava niille, jotka sensuuntaiseen tutkimukseen olivat vuosikausia elämästänsä uhranneet ja olisi ollut aivan lohduton, ellei olisi ollut muuta sijalle panna. Vaan uusimman tutkimuksen edustajat vertasivat kansoja toisiinsa kielen ja rotu-ominaisuuksiensa puolesta, tarkkasivat niiden tapoja ja asuinsijoja ja päättelivät siitä, mistä nuot kansat olivat kotoisin ja mistä tulleet. Tämäkin menettelytapa oli tosin ehtinyt joutua huonoon huutoon Rudbeckin ja hänen kaltaistensa uhkarohkeitten päätelmien tähden ja sitä olikin sentähden käytettävä suurimmalla varovaisuudella.