Vanhan ajan tutkijat olivat olettaneet sanoja sukulaissanoiksi kun niillä vain oli samanlainen sointu; merkitys saatiin kyllä aina soveltumaan. Uudemmat tutkijat vaativat ensiksikin vertailuilta merkitykseen nähden soveltumista ja sitten todistelua, että äänteet tosiaan saattoivat muuttua sellaisiksi, jollaisina ne verratussa sanassa olivat. Jos muissa kielissä tuollainen muutos oli saattanut tapahtua, jos siis puhe-elimet joskus olivat tuon muutoksen suorittaneet, jos sanalla sanoen tuollainen muutos oli mahdollinen, silloin saattoi sitä myöskin otaksua. "Totta on, että kirjaimet muuttuvat", sanoo Schlözer, "kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee todistaa induktionin avulla monista muista kielistä otetuilla esimerkeillä." Sanoja verrattaissa tuli vielä varoa useita muita asioita, että sanat merkitsivät joitakin tavallisia alkuperäisiä esineitä ja siis todella olivat ijältänsä vanhoja, että ne eivät mukailleet luonnonääniä, eivät olleet yhdyssanoja j.n.e. Ennen kaikkea tuli tuntea perinpohjin kieliä, joiden sanoja toisiinsa verrattiin.

Mihin tuloksiin tämä menettelytapa johti? Suomen suku oli ammoisista ajoista asunut laajoilla alueilla Uralista aina Itämereen, Mustaan mereen ja Pohjoiseen jäämereen asti, yhtäjaksoisena heimoryhmänä, sanoi Schlözer. Suomen suvun alkukoti oli etsittävä Kaspian meren rantamilta, arveli Fischer, kun taas muut tutkijat etsivät sitä Etelä- ja Länsi-Venäjältä, vieläpä Itä-Saksastakin. Koetettiin edelleen esittää miten suomalaiset kansat olivat hajaantuneet, kun slaavilaiset tunkeutuivat heidän keskeensä ja miten ne vähitellen olivat siirtyneet silloisille asumuksilleen. Siinä oli kappale maailmanhistoriaa, aivan toisenlaista kuin ruotsalaisten suunnittelema, epävarmaa vielä, mutta uusia näköaloja avaavana ja paljon lupaavana, odottaen taitavan suomen- ja sen sukukielten tuntijaa. Mutta Ruotsin-Suomen oppineet olivat jättäneet nämät saksalaisten tutkijain tulokset enimmästä päästä huomioonottamatta, harvoin he mainitsevatkaan suomalaisten sukulaisia kaukana Venäjällä.

Muutamia, vielä heikkoja yrityksiä oli kumminkin tehty göttingeniläisten viittaamaan suuntaan. Jo vuonna 1759 oli suomalainen Lindheim perinpohjaisesti ja taitavasti todistanut, että lappalaiset ja suomalaiset olivat kerrassaan eri kansaa kieleltään ja sukuperältään; islantilaisten mainitsemat "finnar" olivat lappalaisia, ei suomalaisia. Samansuuntaisiin tuloksiin tuli suomenkieltä ja historiaa harrastava kirkkoherra Erik Lencqvist. Hän ei tosin ollenkaan epäile, etteivät suomalaiset olisi skyytein jälkeläisiä, sitähän todistaa muka venäläisten heille antama tschudi-nimikin. Mutta he ovat tulleet Venäjältä varsin myöhäisinä aikoina, vielä Kristuksen syntymän aikaan ovat he asuneet Itämeren itäpuolella ja eläneet maanviljelyksestä.

Näin erotettiin suomalaisten historia vanhimmasta Skandinavian muinaisuudesta; suomalaisilla oli erikoinen muinaisuutensa kaukana Volgan rannoilla. Sitä oli siis tutkittava eriksensä, itsenäisesti. Lencqvist omasta puolestansa oli täydelleen vakuutettu sen suuruudesta ja loistosta, sillä hänen kansansa oli ikivanhaa skyytalaista sukujuurta, vanhempaa kuin itse ylpeät svealaiset ja göötalaiset. Hänen kielensä oli emäkieli, josta viro ja lappi, tscheremissi, mordva, voguuli ja unkari aikain kuluessa olivat lähteneet. Vaikka nämät muut kielet olivat muuttuneet niinkuin useimmat Europan kielet, oli suomalainen pääkieli pysynyt suunnillensa samanlaisena, puhtaana ja sekoittumattomana aina Babelin sekaannuksesta asti. Turhaa siis oli, että Rudbeck etsi sen alkuperää juutalaisista, yhtä turhaa kuin ruotsalaisten yritys asettaa Forniother suomalaisten kantaisäksi heidän oikean esi-isänsä Ukon sijaan. — Tällainen oli innokkaan suomen kielen ja suomalaisuuden ystävän käsitys: on kuin kuulisi itse Jusleniuksen puhuvan ja kumminkin sulaa siinä merkillisesti yhteen vanha oletus ja uudenaikainen tutkimus, keskellä ruotsalaisilta historioitsijoilta perittyjä mielipiteitä viitataan Strahlenbergiin, Büschingiin ja heitä myöhempiin saksalaisiin tutkijoihin.

Ilmeisesti oli Porthan 1770-luvulla samantapaisella kannalla. Vuonna 1766 oli hän olettanut suomalaisten runojen olevan heprealaista alkuperää ja lisännyt arvelunaan, että runo-nimikin oli juutalaista perua. Seuraavina vuosina näkyy hän tutkineen suomea ja jonkun verran sen sukukieliäkin; Turun Sanomain ensimäisiin numeroihin kirjoitti hän selonteon unkarilaisen munkin Johannes Sainovicsin teoksesta Demonstratio idioma Ungarorum et Lapponum idem esse (Todistus että unkarin- ja lapin-kieli on sama kieli). Tästä selonteosta käy selville, että Porthan jo silloin oli tarkka suomenkielen rakennuksen tuntija ja oli vähän unkariinkin perehtynyt. Hän vertailee mielellänsä näitä kieliä heprean kieleen. Kirjoituksensa lopussa hän huomauttaa miten tärkeätä olisi perehtyä suomensukuisiin kieliin ja tehdä vertailuja niiden välillä. "On epäämätöntä", lausuu hän, "että kaikissa kolmessa kielessä täysin taitava henkilö kykenisi tekemään monta hyödyllistä muistutusta niiden keskinäiseksi eduksi; ehkäpä voisi hän hiukan valaista kysymystä kansakuntain sukulaisuudestakin."

Suomalaisten alkuperästä ja asuinpaikoista ei kirjoittaja ota mitään varmaa sanoakseen. Mutta 1770-luvun lopulla hän liittyen göttingeniläisten ja samalla Lencqvistin mielipiteeseen lausuu: "Suomalaiset, permalaiset, lappalaiset y.m. Tämä kansa muodostaa vielä suuren osan valtakunnan asukkaista. Kaikki asianhaarat vahvistavat vanhimman venäläisen historian todistuksen, joka esittää ne valtakunnan pohjoisosan vanhimpina asukkaina, Väinäjoen, ylisen Volgan, Vienajoen y.m. seutuvilla." Samalla ovat suomalaiset Porthanista kuten Lencqvististä skyytein jälkeläisiä ja täydellä itsetunnolla hän P.A. Gaddin kanssa sepittämässään ohjelmarunossa Turun Sanomain alkajaisiksi laulaa: "Kansa skyytein sukua ja pohjan vanhimpia heimoja."

* * * * *

Aina silloin tällöin vertailivat tutkijat suomenkielisiä sivistysesineitten, työkalujen, vaatteitten, rakennuksen osain y.m. tavarain, joiden käyttö osotti jonkinlaista sivistystä, nimiä vieraskielisiin. Ne nimet, jotka olivat muilta lainattuja, osottivat — niin ajateltiin — että niillä merkittyjen esineittenkin käyttö oli vierailta kansoilta otettu lainatavara; mutta kotimaiset nimet tiesivät esineiden ikivanhaa tuntemista ja käyttämistä. Tällä tavalla oli Juslenius mielestään todistanut suomalaisten ikivanhan valtakunnan muinaista mahtavuutta ja sivistystä — tuota omaperäistä sivistystä, jonka kateelliset ruotsalaiset muka olivat hävittäneet.

Kun sitten ranskalaisten kirjailijain kautta kävi yleiseksi se käsitys, että historian ensi sijassa tuli kuvailla sivistyksen kehittymistä, oli tuo elävistä kielistä saatu apukeino erittäin tervetullut sivistyksen varhaisimpia vaiheita tutkittaessa. Ruotsalaiset kirjoittajat sitä silloin tällöin Suomen historiaa tutkiessaan käyttivät; he vertailivat suomea ruotsiin, gootinkieleen tahi venäjään. Professori Gadd tutki tällä tavoin väitöskirjainsa alussa jonkinlaiseksi johdannoksi suomalaisten taloudellista tilaa ja kun hän vuonna 1775 kirjoitti laajanlaisen selonteon maamme elinkeinojen tilasta ja niiden edistämisestä, alkaa hän sen tarkalla kuvauksella suomalaisten sivistyksestä pakanuuden aikana. Kuvauksensa hän on luonut päätellen mitkä sanat olivat alkujansa suomenkielisiä ja mitä sivistysesineitä suomalaiset jo pakanuudenaikana tunsivat.

Porthania huvittivat sivistyssanain vertailut suuresti. Hän sai käsiinsä ruotsalaisen Ihren tuollaisten vertailujen pohjalle laatiman kuvauksen ruotsalaisten muinaisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja tuli sen johdosta miettineeksi mitkä noista Ihren luettelemista sanoista olivat suomenkielessä alkuperäisinä, mitkä taas ruotsista lainattuja. Hän merkitsi vertailunsa paperiliuskalle ja talletti sen vastaisuuden varalle.