Näin aukeni yhä uusia mahdollisuuksia Suomen historian tuntemiseen; ne tuntuivat varsin runsailta ja paljoa lupaavilta. Kaikki vanhat kirjeet ja asiakirjat, joita Turun lehdissä julkaistiin, saattoivat aavistamaan Suomen sivistyksen vaiheita aina keskiajalta asti ja nyt viekotteli kaukainen pakanallinen sivistyskin puoleksi paljastuen tutkijain uteliaille katseille.
VI.
Yliopiston vanha kaunopuheen professori Henrik Hassel oli puolen vuosisataa kestäneen opettajatoimensa jälkeen vihdoin väsyneenä ja sairaana vetäytynyt lepoon. Vanhoiksi ja kivulloisiksi olivat useat hänen virkaveljistäänkin käyneet, jumaluusopin professorit Ross ja Pryss olivat jo haudan partaalla, elähtänyt ja kykenemätön oli myöskin metafysikan opettaja Nääf. Niinpä avautui akatemian nuorille kyvykkäille dosenteille toiveita päästä professoreiksi, päästä samalla toteuttamaan uusia, mielissä hautuneita aatteita ja oppeja opettajatoimessa ja akatemian hallinnossa. Ensimäisiä heistä oli Porthan, joka jo läheni neljättäkymmentä ikävuottaan ja oli toistakymmentä vuotta yliopiston opettajana ollut. Hän jo kaipasi parempaa rahallista toimeentuloa ja varmempaa virka-asemaakin tehtyänsä tähän asti työtä vähäpätöisestä palkkiosta.
Hiukan Porthan lienee epäröinyt, pyrkisikö kaunopuheen vaiko metafysikan opettajaksi; näytti nimittäin hetkisen siltä, kuin olisi viimemainittu virka nopeampaa palkkaa luvannut. Mutta kaunopuheisuus viehätti paljon enemmän. Porthan suostui v. 1775 aluksi palkatta hoitamaan Hasselin virkaa, kunnes hänet, edeltäjänsä kuoltua, vuonna 1777 nimitettiin vakinaiseksi kaunopuheen opettajaksi.
Vähän toista vuotta oli Porthan ollut uudessa virassaan, kun hän lähti opintomatkalle Saksaan. Jo kauvan oli hän sitä ajatellut. Saksan tieteellinen elämä oli virkeä, sen yliopistot laajalti tunnetuita. Porthan kuten virkaveljensäkin oli vuosikausia mielenkiinnolla seurannut saksalaisia aikakauskirjoja, lukenut niiden vilkkaita riitakirjoituksia ja keskustellut niistä toveripiireissä. Hän oli nähnyt, että saksalainen kirjallisuus vuosi vuodelta kävi tärkeämmäksi, se oli vaikuttanut suuresti hänen omiin töihinsä ja tutkimuksiinsa ja sen tuloksia omistamalla tunsi hän ehtineensä edistyneemmälle kannalle kuin monet muut suomalaiset tiedemiehet. Näin ollen kypsyi hänessä ajatus päästä itse lähtemään saksalaisen tieteen viljelyspaikoille, tutustumaan yliopisto-elämään ja professoreihin, jotta hän vastaisuudessakin sitten voisi ylläpitää kirjeellisesti heidän kanssaan yhteyttä. Tiedustelemalla sikäläisiä kirjakauppa-oloja toivoi Porthan voivansa yliopiston kirjastoakin hyödyttää.
Toukokuussa vuonna 1779 Porthan lähti matkalle. Hän kulki laivalla Lybekkiin, sitten Hampuriin ja edelleen postirattailla epätasaisia, kuoppaisia teitä Göttingeniin. Niin oli hän Saksan virkeimmässä yliopisto-kaupungissa, yhdessä uudenaikaisen tieteen pesäpaikoista. Yliopistolliset luennot jatkuivat siellä pitkin päivää, seitsemästä aamulla kahdeksaan illalla; kun kello löi tornissa, täyttyivät kadut luennoille kiiruhtavista tahi sieltä palaavista ylioppilaista. Porthankin kulki luentoja kuulemassa, tutustui opettajiin ja käytti ahkerasti akatemian suurta kirjastoa.
Professorit olivat maineeltaan hänelle jo entuudestaan tuttuja; nyt hän oppi tuntemaan ne henkilöinä. Michaëlis oli samalla jumaluusoppinut ja itämaisten kielten tutkija; tarkoin perehtyneenä Pyhän maan luontoon ja kansaan saattoi hän luontevasti selitellä raamattua uudelta kannalta, kirjana, jossa kansan elämä itämaisine tapoineen kuvastui. Heprean sukulaiskielten tutkijana osasi hän antaa pyhän kirjan sanoille uuden merkityksen, useinpa uuden, oikeamman kieliasunkin. Niin näytti raamattu Michaëliksen käsissä ihmeen selvältä ja jokapäiväiseltä, mutta samalla niin järkiperäiseltä kuin olisi siitä kaikki pyhyyden lämmin loiste haihtunut. Michaëliksen rinnalla työskenteli hänen entinen oppilaansa Schlözer, joka selitteli historian asiakirjoja meikein kuin Michaëlis raamattua. Yhtä tarkoin otti hän selkoa näiden todellisesta sisällöstä ja sanamuodosta, poistaen säälittä entiset olettelut ja väärinkäsitykset ja yhtä elävinä ja jokapäiväisinä, melkein nykyaikaisina esiintyivät hänelle historian henkilöt. Laajalti matkustellut hän oli, erittäinkin olivat Ruotsi ja Venäjä, näiden maiden kieli ja muinaisuus hänelle tunnettuja ja Suomen heimon esihistoriaakin oli hän, kuten edellä meille selvisi, taitavasti selitellyt. Siinä mahtoi olla aihetta ajatusten vaihtoon ja uusien aiheitten heräämistä.
Entäs sitten Heyne, göttingeniläinen kaunopuheen ja runouden professori! Luennoillaan ja seminaariharjoituksillaan tutustutti hän oppilaitansa antiikin kansain vanhimpaan sivistykseen, teki vertauksia oman aikansa villikansoihin, joiden alkuperäiset tavat tuntuivat muistuttavan latinalaisten kirjailijain kuvauksia. Näin hän rakenteli antiikin sivistyshistoriaa ja mietiskeli siinä samalla toistakin yleisempää ainetta: millainen inhimillinen sivistys oli alkuasteillaan ollut ja miten levinnyt. Ja sitten hän selitteli, kuinka antiikin teokset näissä sivistysoloissa olivat kirjoitetut, mitä kirjoittajat teoksissaan oikeastaan ilmoittivat ja kuinka he olivat ne kokoonpanneet. Heynen seminareissa istui tulevan Saksan henkisiä kykyjä, siellä oli v. Humboldt ja Voss, joka kerran oli kääntävä Homeeroksen saksaksi, siellä sai alkeistietonsa Wolff, joka ensinnä otaksui, että Homeeroksen eepos oli kokonaisen laulajaryhmän laatima eikä sokean runoilijan erikoistuote.
Eipä ihmettä, että Porthan tässä seurapiirissä viihtyi lähemmäs parin kuukauden ajan. Hän katseli kaikkia yliopistollisia laitoksia, kävi tähtitornissa ja kasvitieteellisessä puutarhassa, oli tiedeseuran kokouksissa ja akateemisissa väittelytilaisuuksissa. Vaikkakin sekä professorien opettajatoimessa että ylioppilas-elämässä hänen mielestänsä oli yksityisiä varjopuolia, ei Porthan siltä voinut olla viehättymättä henkisen elämän uhkeudesta ja yltäkylläisyydestä.
Elokuu lienee jo melkein ollut puolivälissä, kun matkailijamme jätti Göttingenin alkaaksensa kiertomatkaa Keski-Saksan kaupunkeihin. Matka kulki muun muassa Erfurtiin, Leipzigiin, Dresdeniin, Jenaan, Wittenbergiin ja Halleen. Kaikkialla nähtävää ja opittavaa, vähän väliä oppineita tuttavuuksia. Leipzig ja Halle olivat Göttingenin rinnalla Saksan etevimmät yliopistot. Hallessa oli yliopiston yhteydessä hyvä pappisseminaari, jossa valmistettiin kirkon miehiä, mutta joitakuita vuosia sitten myöskin koulunopettajia heidän tulevia toimialojaan varten. Erikoinen koulunopettajan sivistys ja kasvatusopillinen kouluutus oli näet uusin uutuus Saksan yliopistoissa, jota sieti mukailla ja siirtää muuallekin.