Rakkaaksi oli kirjasto Porthanille tullut. Kirjarivejä silmäillessä pysähtyi katse teoksiin, joita itse oli arvokkaiksi huomannut, itse ulkomailta tilannut tahi onnen sattumasta saanut, siinä näki harvinaisuuksia Arckenholtzin kokoelmasta ja Ekebladin kirjalahjoista vanhain veden ja tulen jo puoleksi turmelemain rinnalla, jotka Torsten Stålhandsken leski kirjaston ensimäiseksi aluksi oli lahjoittanut. Muutamain teosten vaiheista oli kansissa muistiinpanoja, toisista tiesivät vanhat luettelot kertoa, ja konsistorion pöytäkirjoista sekä vanhoista tileistä sai tietoja koko laitoksen vaiheista.

Hyllén oli aikoinaan tuuminut niistä kirjoittaa esityksen ja jo vuonna 1765 odottelivat professorit sen ensi vihon valmistumista. Hyllénin viran mukana peri Porthan hänen toteuttamatta jääneen tuumansa; mielellään hän siihen ryhtyi semminkin kun tuollainen esitys avoimeksi jäänyttä kirjastonhoitajan tointa haettaessa oli suureksi ansioksi laskettava. Niin alkoi vuonna 1771 väitöskirjoina ilmestyä Turun akatemian kirjaston historia.

Siitä sai lukea, miten kirjasto oli akatemian kanssa syntynyt ja vähäisestä vaurastunut kirjalahjojen ja oston kautta ja miten yliopistomiehet sitä olivat vaalineet. Monta kovaa oli se saanut isonvihan aikana kokea, kun kirjat laivoilla vietiin venäläisiltä turvaan ja homehtuivat kosteassa kivikellarissa Tukholmassa. Kirjastonhoitajain virkatoiminta siinä niinikään oli selitetty. Kaikki oli esitetty tarkoin lähteitten mukaisesti, selvästi ja tyynesti.

Vuonna 1781 oli satakunta sivua ilmestynyt ja kuvaus läheni loppuaan. Seuraavaksi kevätlukukaudeksi aikoi tekijä kirjaansa valmiiksi. Sellaisena olisi siitä muodostunut samantapainen kuin olivat Tukholman, Upsalan ja useitten saksalaisten kirjastojen historiat. Vaan juuri näihin aikoihin oli Porthan täydessä työssä Arckenholtzin suuremmoisten kokoelmain järjestämisessä ja luetteloon merkitsemisessä sekä aineenmukaisen kokonaisluettelon laatimisessa. Ja samaan aikaan alkoi hänen vilkas yhteytensä ulkomaisten kirjainystäväin kanssa. Kun hän näissä toimissa oli, juolahti hänen mieleensä tuuma liittää historiaansa luettelo kirjaston tärkeimmistä aarteista, jotta ulkomaalaisetkin saisivat niistä tietää. Niin tuli teoksesta vielä monta vihkoa. "Vastoin luuloani tulee tämä teos laajaksi", kirjoittaa Porthan Mennanderille lopussa vuotta 1782, "mutta en ole luullut voivani käsikirjoituksista lyhyemmin puhua. Olen kumminkin jättänyt pois arvosteluja sisällön arvosta j.n.e. Nämät kuvaukset vaativat kylläkin työtä; vaan lohtunani on, että ne osottanevat kirjastossamme todella olevan joukon huvittavia kappaleita, jotka ansaitsevat tuntemista ja jotka tuollaisten kirjoitusten harrastajat mielellään huomaavat kuvatuiksi." Kirjaston historia paisui näin kolme vertaa suuremmaksi kuin miksi sitä oli aijottu. Kieltämättä oli kirja kokonaisuutena epäsuhtainen. Olisi odottanut kuvausta siitä, miten nuo luetellut kirjat olivat kirjastoon tulleet, millaisia teoksia kukin aika mieluimmin hankki, miten hyvin osattiin ulkomaista tuotantoa pitää silmällä. Vaan kaikesta tästä on vain joku viittaus; esityksen varsinaisena esineenä on itse laitos, ei kirjakokoelma. Vasta julkaisunsa lopulla huomasi Porthan, että tästäkin täytyi lukijan saada tieto ja niin hän kirjansa käytännöllistäkin hyötyä ajatellen paisutti sen luettelollaan kolmenkertaiseksi.

Turun kirjasto tuli nyt huomatuksi. Paljon kiittelivät ulkomaalaisetkin oppineet sitä ja sen innokasta hoitajaa.

III.

Isänmaallisuuden tunne kyti monen suomalaisen mielessä, vaikka epämääräisenä ja salattuna, ja etsi itsellensä ilmenemismuotoja. Milloin se näyttäytyi jonkinlaisena isänmaallisena velvollisuudentunteena sitä läheisintä yhteiskunnan piiriä kohtaan, johon oli joutunut vaikuttamaan ja työtä tekemään, milloin taas paikallisena innostuksena kotiseutuun. Joskus vaadittiin kunnioitusta ja rakkautta isien perintöä, kotoisia tapoja, omaa kieltä ja ajatustapaa kohtaan, joskus taas valitettiin merentakaisten ruotsalaisten ylimielisyyttä ja sortamishalua. Niin monimuotoinen ja epämääräinen kuin suomalainen isänmaallisuuden tunne olikin ja niin monilla tavoin kuin mietiskelevä järki koettikin sitä perustella ja selitellä, se oli joka tapauksessa välittömänä ihmisten mielissä.

Useilla se näyttäytyi harrastuksena suomenkielistä rahvasta kohtaan ja liittyi monesti, kuten edellä huomasimme, kiihkeään hyödyttämisen ja valistamisen haluun. Tosin oli rahvas valistajain mielestä kovin sivistymätöntä ja raakaa, valitettavassa määrässä pimeyden ja ennakkoluulojen vallassa. Eikä se kumma ollutkaan — tämä valistajain joukolle yhteinen käsitys tavataan Porthanillakin — koska muutamain aina täytyi raataa ruumiillisessa työssä, jotta toiset voisivat antautua henkisiin tehtäviin. Mutta juuri siksi oli sivistyneitten velvollisuus perehtyä kansan kieleen ja ajatustapaan ja näin opittuaan sitä tuntemaan valistaa ja kohottaa sitä.

Liikkuessaan maaseudulla kansaa valistamassa ja tietoja kokoilemassa maantieteellisistä oloista, asutuksesta, väkiluvusta, viljelystavasta ja pitäjän merkillisyyksistä olivat oppineet ja pappismiehet kiinnittäneet huomiota kansan vanhoihin kertovaisiin runoelmiin. Ristiriitaisin mielin niitä monikin kuuli mainittavan. He näkivät niissä entisajan pakanallisen pimeyden ja piintyneitten ennakkoluulojen jätteitä, juuri sitä mitä he valistusintonsa koko voimalla tahtoivat musertaa. Mutta toisaalta eivät he voineet olla huomaamatta, että niissä piili paljon tietoa, joka oli omansa valaisemaan kansan luonnetta, sen tapoja ja sen muinaisuutta. Ne olivat siis varsin suuressa määrässä kokoilemisen arvoisia. Eivätkä he tyytyneet niitä vain kokoilijan rakkaudella silmäilemään. He tunsivat niissä sitä kotoista ja tutunomaista tunnelmaa, joka oli alkanut heille yhä kalliimmaksi käydä; he kuulivat niissä suomen kielen, "kovan ja kampian", varsin sulavasti sointuvan. Siinä oli heillä oma kotimainen aarre, jota kelpasi vieraallekin näyttää ja samalla tae siitä, että heidän kansansa kykeni arvokkaitakin taideluomia synnyttämään. Olivatpa jotkut alkaneet itsekin kansanlaulun malliin runoilla.

Jo varsin varhain olivat kansanrunot kiinnittäneet Porthanin mieltä. Ehkäpä hän oli niitä kotipitäjässäkin kuullut, kun hän silloin tällöin loma-aikoina kävi kummalliseksi käynyttä sairasta isäänsä tervehtimässä. Ainakin tunsi hän Erik Cajanuksen ja Daniel Jusleniuksen kokeet selitellä tätä runouslajia, joka laadultaan oli aivan erikoista ja muistutti vain itämaitten lauluja; juutalaisten pyhien runojen sisarluomaksi. Ja hän tiesi, että Mennanderilla, Karjalohjan innokkaalla kirkkoherralla Lencqvistillä ja monella tutulla pohjalaisella pappismiehellä oli suomalaisia runoja kokoelmissaan. Runoustaidon säännöt ja luonne kun olivat Porthanin erikoisalaa, heräsi hänessä tuuma selvittää kotoisten runojen laatua samalla tavalla kuin oli maailmanmainioita ulkomaalaisia runoteoksia tutkittu. Erityisesti hänelle muistui mieleen Upsalan professorin Karl Aurivilliuksen väitöskirja juutalaisten pyhästä runoudesta. Aurivillius oli itse Pyhällä maalla käynyt ja maan sekä kansan tuntemuksesta hän aivan uudessa valossa selitteli raamatun muotoa sekä sisältöä.