Kirjainhankinta kehittyi suuremmoiseksi liikkeeksi. Joku vanhimmista yliopistomiehistä saattoi vielä muistella ensimmäisiä isonvihan jälkeisiä vuosikymmeniä, jolloin niukoista kirjastovaroista monta sataa taalaria oli professoreilla lainassa ja konsistoriossa aina syntyi väittelyä siitä, mitä merkkiteoksia ensi hätään oli hankittava. Varat olivat siitä ajasta karttuneet ja kirjatilaukset käyneet varsin tiheiksi, mutta epäkäytännöllistä kirjain hankinta sittenkin oli.
Oli tilattu ruotsalaisilta kirjakauppiailta sikäli kun teoksia ehti heille saapua ja kärsivällisesti oli maksettu niitä suuria voittorahoja, joita he välityksestään ottivat. Muuta neuvoa ei tuntunut silloisissa liikeoloissa ja silloisella kirjamarkkinain tuntemuksella olevan. Kyllähän konsistorio oli säännöllisesti silloin, kun joku turkulainen oppinut lähti ulkomaamatkalle, antanut hänelle toimeksi ostaa matkan varrelta kirjoja akatemialle. Vuonna 1747 Ruotsin lähettilään kautta lähetettiin professori Clewbergille Hollantiin vähän päälle kolme tuhatta kuparitaalaria tätä tarkotusta varten. 1760-luvulla oltiin jo säännöllisissä kauppaväleissä erään haagilaisen kirjakauppiaan kanssa, mutta sitten palattiin taas ennalleen. Porthanin onnistui tässä saada lopullinen muutos aikaan, vaikkakin konsistorio suosien ruotsalaista Gjörwelliä ja kotimaisia yksityisvälittäjiä aluksi epäsi. Porthanin aikana toivat turkulaiset laivat ulkomailta palatessaan kirjalähetyksiä Amsterdamin satamasta, niissä tuli hollantilaisia, ranskalaisia ja englantilaisia teoksia, joita joskus pitkämatkaisilla tilauksilla oli Hollantiinkin hankittu.
Tärkeämmäksi vielä kävi saksalainen kirjakauppa. Tilaukset kulkivat Ruotsin kautta, kunnes ruotsalaisen kirjakauppiaan Salviuksen leväperäisyys viimeinkin vuonna 1765 pani ajattelemaan suoranaisia kauppasuhteita Saksan kanssa. Vaan yritys kävi onnettomasti. Asiamieheksi saatiin Greifswaldin professori Dähnert ja heti lähetettiin suurenlainen kirjatilaus sekä sitäseuraava rahasumma. Kirjoja ei kumminkaan kuulunut. Lopuksi täytyi kääntyä pyytämään Pommerin kenraalikuvernöörin von Liewenin välitystä ja hän mahtisanallaan akatemialle toimitti korvauksen Dähnertin omasta kirjastosta.
Näin ollen täytyi taas ruveta ruotsalaisilta ostamaan. Mutta kun Gjörwell, jonka apuun nyt oli turvauduttu, vuonna 1774 joutui vararikkoon, käytti Porthan tilaisuutta hyväkseen uudistaakseen saksalaista kauppaa. Olisi vain hankittava sopiva asiamies Hampurissa tahi Lyybekissä — ehdotti hän konsistoriolle — sitten kävisi lähetys kylläkin mukavasti suomalaisilla laivoilla, jotka Uudestakaupungista, Porista ja Raumalta kulkivat Hampuriin ja Itämeren rantakaupunkeihin. Vaan konsistorio taaskin hylkäsi ehdotuksen pitäen ruotsalaista välitystä parempana. Hankinta annettiin professori Lefrénin toimeksi, joka ennestäänkin ruotsalaisten kirjakauppiaiden asiamiehenä ollen, tarjoutui kirjastollekin toimittamaan heidän tavaraansa. Vasta vuonna 1779 onnistui Porthanin Saksan-matkallaan järjestää säännöllinen ja pysyvä kauppa suoraan Saksasta.
Ruotsalainen kirjakauppa jäi edelleenkin laajimmaksi. Paitsi ruotsinmaalaista kirjallisuutta tuli sen kautta paljon vanhempia teoksia, kaikenkielisiä. Ja lukuisista kirjahuutokaupoista sai, jos vain hyvin osasi etujaan valvoa, kallisarvoista ja kumminkin halpaa saalista. Kun joku kuuluisa kokoilija tahi vanha professori sattui kuolemaan, niin painettiin luettelot hänen kirjavaroistaan ja lähetettiin pitkin maata. Kirjainystävät merkitsivät niihin, mitä halusivat, ohjeeksi asiamiehilleen, joiden tuli olla huutokaupassa läsnä. Samalla merkittiin se hinta, jonka tavara enintäin sai maksaa. Paljon noista huutokaupoista oppineitten kesken puhuttiin sekä vaihdettiin kirjeitä, ja tuloksia odotettiin jännityksellä.
Vuosisadan alulla ei Turun akatemia noissa huutokaupoissa osallisena ollut, se oli tyytynyt ostamaan vähiä kirjatarpeitaan täkäläisten professorien kuolinpesistä ja vain yksityisissä tapauksissa sai se ruotsalaisesta huutokaupasta jonkun lisän. Vasta Mennander, joka oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa ruotsalaisten kokoilijain kanssa ja itsekin innokkaasti täydenteli kirjastoansa, alkoi suuremmalla huomiolla seurata ruotsalaisia kirjainmyyntejä. Ei voi varmaan tietää oliko Turun akatemialla tähän aikaan pysyviä asiamiehiä eikä sitäkään miten paljon se ruotsalaisista huutokaupoista itselleen hankki. Sen vain tiedämme, että valtaneuvos Hermelin Tukholmasta vuonna 1768 kirjeessään vasta ehdottelee järjestettyä kirjain ostoa. "Täällä Tukholmassa on paljon kirjahuutokauppoja", luetaan siinä, "ja jos ottaa ajasta vaarin, saisi hyödyllisiä kirjoja halpaan hintaan. Ei tosin käy päinsä lähettää painettuja luetteloja, jotta niihin merkittäisiin mitä kirjoja kirjastoon haluttaisiin, sillä etäisyys sen estää. Mutta kysyn Teiltä, Herra Piispa, eikö sieltä voitaisi minulle lähettää luetteloa niistä teoksista, joita katsottaisiin kirjastolle tarpeellisiksi ja minä sitten pitäisin huolta, että niitä tilaisuuden sattuessa ostettaisiin huutokaupoista."
Kun Porthan tuli kirjastonhoitajaksi tuli akatemia osalliseksi kaikkiin vähänkin suurenlaisiin huutokauppoihin. Kirjastonhoitajalla oli lukuisia asiamiehiä, enimmäkseen ystäviä ja oppineita tuttavia; milloin huusi kirjoja A. N. Edelcrantz, joka oli kirjastonhoitajaksi määrätty, mutta oleskeli Tukholmassa ooperanjohtajana, milloin nuoret oppihistorian harrastajat Knös ja Flintenberg, milloin taas Upsalan kirjastonhoitaja P. F. Aurivillius. Vanha kokoilija Sigfrid Pehrsson Gahm, joka oli suurimman osan ijästään kuluttanut Tukholman järjestymättömissä arkistoissa ja kirjastoissa sekä sihteeri Björkegren saivat säännöllistä palkkaa avustuksestaan. Tilaukset tehtiin yksityisissä kirjeissä muun jutun joukossa, rahat lähetettiin tuttavien mukana tahi varattiin niitä tulevaa tarvetta varten yksityisten huostaan. Kirjainhankkijat saivat itse valmistuttaa kirjalaatikoita, varustaa ne nimimerkeillä, latoa kirjat niihin, tiedustella Turkuun lähdössä olevia laivureita ja sopia heidän kanssaan kuletuksesta ja kuletusmaksusta. Toisinaan ehti talvi tulla väliin ja jääsi saaristoreitit, juuri kun kirjalastit olivat lähdössä ja turkulaiset opinystävät niitä alkoivat odotella saapuviksi. Silloin viivästyi lähetys talven ylitse ja uusimmat opinuutuudet jäivät siksi vuodeksi käyttämättä.
Paljon tuotti kirjainhankinta Porthanille miettimistä ja päänvaivaa. Huutokauppaluetteloissa komeilivat harvinaisten kirjain nimet, sellaisiakin, joita vain sen yhden ainoan kerran voi kirjaston omiksi saada, mutta kirjaston vähät varat kehottivat kieltäytymään. Ja niin täytyi väkisinkin ottaa ohjesäännöksi tuo Caton lause: älä osta mitä on tarpeellista, vaan mitä on välttämätöntä. Vähitellen karttui kumminkin harvinaisuuksia sekä Ruotsista että omasta maasta.
Oma yleisö oli opetettava panemaan sellaisiin arvoa. Käsikirjoituksia ja vanhoja kirjaniteitä tomuttui herraskartanoitten ullakoilla, ajelehti ymmärtämättömäni ihmisten käsissä ja hukkautui tyyten. Paljon niitä sentään pelastettiinkin ja lähetettiin kirjastoon. "Kumminkin on kirjastomme vuoden kuluessa saanut kauniin lisän", kertoo Porthan 1788, "niiden joukossa muutamia harvinaisia ja komeita teoksia, joita kelpaa sekä näyttää että käyttää. Muitten vähäisten harvinaisuuksien ohella ostin erään haminalaisen rovastin kuolinpesästä Respublica glacialiksen yhdellä killingillä 9 äyrillä. Olemmepa saaneet muutamia käsikirjoituksiakin. Niin lahjoitti esimerkiksi kapteenia Kalm, professori Kalmin poika, meille kolme folionidettä Stjerncrantzin kirjastosta, jotka hän oli häviöstä pelastanut. Kirjaston oli koonnut maaherra Stjerncrantz vainaa Helsingistä, yksi maamme parhaimpia maaherroja, se on viime aikoihin asti ollut sulettuna Lepaan kartanoon Hämeessä, mutta nyt ovat luutnantti Stjerncrantz ja hänen lankonsa sen hajottaneet. Eräs pappi on vaihtanut siitä osan itselleen merenvahapiippuun, mutta kun hän on taitava mies, toivon saavani häneltä osan nähtäväkseni. Käsinkirjoitetut niteet tapasi kapteeni Kalm erään kultasepän luota, joka aikoi tehdä niistä tötteröitä."
Tuollaiset lisät olivat erikoisen tervetulleita, sillä ne olivat kotimaisia lähteitä ja koskivat usein omamaisia aineita. Niistä sai Suomen hämärä muinaisuus edes vähäistä valon heijastusta; siksi oli Mennander niitä koonnut ja siksi Porthankin tämän harrastuksen oli omakseen ottanut. Ja kun Mennander vuonna 1776 arkkipiispaksi valittuna siirtyi Ruotsin puolelle ymmärsi Porthan, että hänen oli jatkettava mitä toinen oli alkanut, jos mieli jotakin tulevalle tutkimukselle pelastaa. "Mikäli mahdollista on", kirjoitti hän Mennanderille 1780, "koetan akatemiamme kirjastoon koota kaiken, mikä kansakunnan kirjallisuushistoriaan kuuluu: mutta hitaasti se käy."