Joskus, kun maisterinvihkijäiset olivat tulossa ja monet ylioppilaat erilaisine aineineen ja harrastuksilleen tulivat Porthania väitöksen esimieheksi, preesekseksi, pyytämään, täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle. Siinä kysyttiin hänen neuvokkaisuuttaan aineitten valinnassa ja hänen monioppisuuttaan väitöskirjoja tarkastettaessa. Niin kirjoittaa Porthan vuonna 1789: "Nuorisomme valmistautuu ensikesäiseen maisterinpromotioniin minkä ehtii; jos nimittäin valtiollinen tila antaa siihen rauhaa! Ja kun osa virkaveljistäni ei viitsi presideerata, täytyy minun tällä lukukaudella väitellä melkein yhtä ahkerasti kuin muinoin professori Ekerman Upsalassa; ja vielä kaikesta, mitä voi tietää! Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi myöskin kovaa jättää nuorukaiset, jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa."

Kun oppilas oli saanut aineensa, tuli hänen itse siitä väitöskirjansa laatia. Usein Porthan häntä evästi muutamilla viittauksilla siitä, millä tavalla hänen tuli ainettaan tutkia ja esittää. Toisinaan oli opettaja oppilaansa luokseen kutsunut, keskustellut hänen kanssaan tärkeimmistä aineen kohdista ja neuvonut sopivia teoksia, joita tuli käyttää; mutta toisinaan oli hän pistänyt ylioppilaalle pienen paperilipun mukaan, johon aineen suunnitelma oli lyhyesti merkittynä. Ajatelkaamme vain, miten ylioppilas Sareliusta neuvottiin — häntä, joka kirjoitti "Suomen kielen päämurteista". "Mitä on murre? ei eri kieli vaan sama", niin oli Porthan hänen lipulleen kirjoittanut. "Ei latina ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten, votjakkien j.n.e. Tuskin viro ja aunus, joita tulisi paremmin tuntea? Mutta murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin pitäjien välillä j.n.e." Ylioppilas oli sitten neuvon mukaan kirjoittanut, Porthan oli hänen kirjoituksensa läpikäynyt, korjaillut ja muutellut, poistanut kohtia ja kirjoittanut lisää. Näin oli siis Sareliuksen väitöskirja syntynyt. Sanamuotokin sen ilmaisee. "Tosin toisinaan 'murre' sana otetaan laajemmassa merkityksessä", sanotaan siinä, "niin, että sitä käytetään merkitsemään eri kieliä, jotka selvästi johtuvat jostakin yhteisestä juuresta, mistä niillä on ahtaamman sukulaisuuden merkit; mutta tarkemmin erotetaan kieli murteesta siten, että edellinen merkitsee eri kansain puhetapaa, jälkimäinen puhetapaa samaa kieltä käyttävän kansan eri maakunnissa, kuten Gesner opettaa." Vastattuaan näin Gesneristä löytämällään määrittelyllä kysymykseen mikä murre on, on väitöskirjan tekijä pitkässä muistutuksessa tehnyt selkoa eri kielten sukulaisuussuhteista suomalaisessa ja germanilaisessa kieliryhmässä.

Opettajan ja oppilaan yhteinen väitöskirjatyö rasitti kyllä opettajaa enemmän kuin jos olisi väitöskirjan alusta pitäen itse laatinut. Mutta se ei Porthanista paljoa merkinnyt. "Heidän parempi harjaantumisensa ja luvallisen kunniantunnon ylläpitäminen heissä tuntuu palkitsevan tämän vaivan", hän siitä kerran Mennanderille lausui. Ja tosiaan mahtoi oppilaasta olla innostuttavaa saada työskennellä yksissä kunnioitetun opettajansa kanssa, nähdä työnsä tulokset painettuina ja tietää kantaneensa vähäisen kortensa kotoisen tieteen hyväksi.

VIII.

Kun valistaja tahtoi purkaa vihaansa yhteiskunnan mädännäisyyttä vastaan, turvautui hän mahtavaan, kaunopuheiseen, mutta samalla sujuvaan ja selvään puhetulvaan. Kun runoilija mieli ilmituoda tunteitaan, kutsui hän avukseen koko kreikkalaisen jumalamaailman, hän lauloi Amorista ja Venuksesta, hänen ylistämänsä sankari oli Apollo tahi Mars ja nymfit, faunit, parkat ja grasit kansoittivat hänen runomaailmansa. Ja maalari, kuvanveistäjä tahi arkkitehti taas puki kuvitelmiaan monikierteisiin muotoihin: jos maalari loi oppineen kuvan, esitti hän tuon vanhan lukumiehen, paksut foliokirjat, tuntilasi, Minervan pöllö, pääkallo ja tiesi mitä etu-alalla; jos arkkitehti loi linnansalin sisustan, ei puitteista ja pielistä, nurkkauksista ja komeroista tahtonut loppua tulla. Kaikkialla tarvittiin mitä moninaisimpia, tarkoin opituita, vaikuttavia kuvia ja muotoja ja kuta enemmän vuosia kului, sitä hienommiksi hioutuivat ne.

Tukholmassa oli tämä taidokas aisti koteutunut. Se tuli näkyviin ylen hienostuneessa seurustelussa ja keskustelussa, siroissa kirjeissä, virastojen asiakirjoissa ja pappien saarnoissakin. Missä hienostunut henkilö huomasi kaunoaistiansa loukkaavaa, ja semmoista hän näki ainakin maaseudulla ja semminkin Suomessa, siinä hän ei voinut olla säälien hymyilemättä.

Porthan, kaunopuheen ja runouden opettaja, oli virallisesti velvollinen opettamaan oikeata aistia ja esitystapaa, proosassa ja runoudessa, suullisesti ja kirjallisesti. Tehtävä oli suuriarvoinen täällä Suomessa, missä vanhemmat tieteelliset teokset vielä melkein kauttaaltaan olivat muodottomia ja raskaita, seurustelu ja seurakeskustelu Aurora-seuran toiminnasta huolimatta vähän kehittynyttä, saarnataito huonolla kannalla ja ruotsinkieli suomivoittoista, usein äsken opittua ja huonosti osattua. Ja Porthanin oppilaitten joukossa oli niitäkin, jotka Venäjän Suomesta tullen olivat niin ehtineet ruotsinsa unohtaa, että saattoivat sivistyneessä keskustelussa käyttää sananparsia sellaisia kuin "hvar logerar man i qvarter", kun halusivat kysyä, "hvar bor min Herre".

Tuntien hyvän esitystavan arvon alkoi Porthan useasti kaunopuheen luentonsa huomauttamalla siitä oppilailleen. "Meidän päivinämme", sanoo hän, "kun hyvä aisti on tullut yleisemmäksi ja yleisö siinä suhteessa yhä herkemmäksi, on sitä tärkeämpää pitää huolta tästä sitäpaitsi sellaisenaankin niin hyödyllisestä ja mieluisasta tietolajista. Mitä arvoa nyt enää pannaan henkilöön, vaikkapa hän olisi ahminut kaikki syvimmän opin salaisuudet, ellei hän siltä taida kunnolla kuvata ja esittää mitään, ei tyydyttävästi ilmaista kenenkään ajatuksia, ei panna kokoon kelvollista kirjoitusta eikä pontevasti pelastaa omaa tahi kansalaisten oikeutta, kun sitä joskus vaaditaan."

Vanhan ajan latinankieliset kirjailijat, varsinkin mainio roomalainen puhuja Cicero, olivat Porthanista erinomaisia esityksen esikuvia. Ne esittivät yksinkertaisesti ja kumminkin kaunopuheisesti, selvästi ja samalla voimakkaasti. Heidän teoksiaan luettiin ja käännettiin ruotsiksi, opettaja itse antoi mallikäännöksen sekä selitteli luettua kieliopillisesti ja sisällön puolesta. Täysin tajuttuaan antiikin kirjailijat oppivat ylioppilaat niitä vähitellen mukailemaan, ei orjamaisesti, vaan omintakeisesti, oman luonteensa mukaan. Lopulta he sepittelivät latinalaisia puheita ja väitöskirjoja tyylinsä mukaisesti ja heidän ruotsalainen kirjoitustapansakin sai siitä vaikutusta.

Kuulemme Porthanin luennoilla esittävän, miten piti valita syyt, joilla tahtoi kuulijoita vakuuttaa, käyttää kauniita ja sattuvia vertauksia, keksiä selviä sananparsia ja hienoja käsitteitä. Jotta asia tehoisi, tulee sen ennen kaikkea tuntua todelta. "Totuus on kaiken kauneuden peruste, kuten ranskalainen Boileau oikein huomauttaa; totuutta pitää olla ajatuksissa, vertauksissa ja sanankäänteissä. Itse asian pitää pohjaltaan olla tosi ja oikea, muuten se ei voi viisaita ihmisiä miellyttää, vaikka se olisi kaikkein komeimmilla sanoilla ilmaistu. Tätä vastaan rikkovat kuitenkin monet, jotka ainoastaan etsivät kauniita sanoja ja esittävät laihoja mietelmiä, missä tuntuu järkeä ja kokemusta, välittämättä siitä, ovatko nämät mietelmät tosia."