Sellainen oli siis Porthanin käsitys uskonnosta,, sellaisia muodoltaan ja sisällöltään ne saarnat, joihin hän valmisteli ylioppilaitaan kaunopuheen luennoilla ja väitöskirjoissakin.
Muunlaisiakin neuvoja antoi Porthan kaunopuheen-opetuksessaan. Hän selitti yksityiskohtaisesti, miten erilaisia kirjoitelmia oli laadittava, puhui väitöskirjoista, tieteellisistä julkaisuista ja myöskin kirjeistä.
Ihmiset olivat siihen aikaan ahkeria kirjeenkirjoittajia. Kun matkustaminen oli hankalaa eikä vähäsisältöisistä sanomalehdistäkään saanut tietää kylliksi muitten paikkakuntain uutisia, turvauduttiin kirjeenvaihtoon. Kirjeenkirjoittajilla oli paljon sanottavaa toisilleen, he panivat viesteihinsä paljon vaivaa ja huolta, sillä kirjeellinen seurustelu oli suullisen sananvaihdon tarkka vastine. Se oli yhtä kohteliasta, yhtä suuressa määrässä muodollisuuksia tarkkaavaa. Ja Porthan monine toimineen ja laajoine oppineine tuttavuuksineen oli ahkera ja huolellinen kirjeenvaihtaja. Hänen kirjeensä olivat aina asiallisia; tuttavallisissa ovat asiat sikin sokin ilmaistuina, sellaisina kuin ne ovat mieleen juolahtaneet, mutta vieraammissa huomaa komeaa ja taidokasta kaunopuheisuutta. Miten selvästi se pistää esiin Porthanin ensimäisessä kirjeessä Mennanderille, vuonna 1772, kun kirjastonhoitajan virka oli kysymyksessä ja Mennanderin puoltolause tarpeen! "Korkea-arvoisin Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri", näin hän kääntyy suosijansa puoleen. "Sen suosion rohkaisemana, jolla Korkea-arvoisin Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri on suvainnut minua kaikkeinsuopeimmin suosia, uskallan Kunnianarvoisalta Herra Tohtorilta, Piispalta ja Varakanslerilta kaikkeinnöyrimmästi anoa, että Herra Professori Lefrénin jälkeen avoimeksi käynyttä Kirjastonhoitajan tointa täytettäessä Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri auttaisi minua merkitsevällä puoltolauseellaan. Ilman mitään muuta tukea niillä ylhäisillä paikoilla, joissa asia ratkaistaan, koko toivoni onneni edistämisestä nojautuu Herra Tohtorin, Piispan ja Varakanslerin suosioon." Ja kun vapaaherra Cederhjelm, innokas tieteen suosija ja ystävä, Turun hovioikeuden presidentin virasta eronneena, oli Ruotsiin siirtynyt, sai hän kohta senjälkeen Porthanilta kirjeen, jossa alku oli tällainen. "Korkeasti jalosukuinen Herra Vapaaherra, Presidentti ja Kuninkaallisen Pohjantähdistön ritari. Siihen rauhaan ja lepoon monivuotisen Valtakunnan palveluksessa osotetun vaivan jälkeen, jonka Hänen Kuninkaallinen Majesteetinsa on Herra Vapaaherralle, Presidentille ja Ritarille antanut, on minun Herra Vapaaherraa, Presidenttiä ja Ritaria sitä enemmän onniteltava kun Herra Vapaaherra, Presidentti ja Ritari voi tätä lepoa käyttää ja nauttia niin, että ikävyys ei sitä saavuta, vaan käy se Isänmaalle ja tieteille hyödylliseksi, niinkuin Scipiolla oli tapana sanoa, ettei hän milloinkaan ollut vähemmin joutilas kuin silloin kun oli yksikseen." Tällaista korua vaati mutkikas rococo-aika siltä, joka kanssaihmistensä keskuudessa halusi täysikelpoisesta käydä ja tätä Porthan opetti ylioppilailleen. Kömpelöt kädet olivat totutettavat kirjoittelemaan sulavia lauselmia, tottumattomat ajatukset pakotettavat keksimään hienostettuja kohteliaisuuksia. Ennen kaikkea oli monia pikku muodollisuuksia tarkattava.
Opettaja siis neuvoi ottamaan vaarin, miten korkealta paperin yläreunalta kirje oli alotettava, muistamaan, että kaikki arvonimet ovat huolellisesti lueteltavat, mutta jos ne kovin usein ovat uudelleen kirjeessä kirjoitettavat, riittää korkein arvonimi yksinäänkin muutamiin kohtiin. "Päivämäärä on asetettava nimen kohdalle, mutta ei sen alle eikä korkeammalle. On myös tavallista merkitä se yhteen kulmaan heti ensi sivulle kirjeen alkuun, mutta se sopii vain, jos kirjoittaa tutuille. On hyvin epäkohteliasta kirjoittaa ainoastaan nimikirjaimilla nimensä, erittäinkin mahtaville ja tuntemattomille ihmisille; myös on epäkohteliasta lähettää ilman kirjekuorta." Edelleen on neuvoja siitä, kuinka monesta asiasta voi kirjoittaa ylhäisille ja tuntemattomille henkilöille yhdessä kirjeessä, miten kirjekuori on huolellisesti ja siististi sulettava j.n.e.
Siihen suuntaan kävi Porthanin varsinaisen virka-aineen opetus. Hän tahtoi siinä vuodattaa oppilaihinsa antiikin humanisuuden sopusuhtaista henkeä ja asetti heille kauniin esitystavan rinnalle sisällön kauneuden, jota esityksen muoto kuvastaa. Opetus oli kauvaksi tähtäävää, mutta siltä mitä läheisintä, sillä huolekas opettaja sovitteli neuvojansa kulloinkin esiintyvän käytännöllisen tarpeen vaatimuksiin.
Ja itse hän antoi taidokkaan esitystavan esimerkkejä. Muistopuhe Hasselista, jonka hän piti yliopiston toimeenpanemassa surujuhlassa, vuonna 1778, oli verraton selvän ja komealta kaikuvan latinalaisen sana-asunsa vuoksi.
* * * * *
Porthan opetti ylioppilaitaan runoilemaankin. Runoiluhan oli varsin tärkeä taito. Kun vietettiin häitä, syntymäpäiviä tahi muita sentapaisia juhlallisuuksia, piti runopätkällä lisäillä niiden arvoa. Kun kuningas nousi valtaistuimelle, prinssi syntyi tahi tapahtui muu valtakunnalle iloinen tapahtuma, oli alamaisten komeilla aleksandrini-säkeillä tulkittava alamaisia tunteitaan. Silloin yliopistollakin oli suuressa salissa juhla ja sen ohjelmassa puheen rinnalla juhlarunokin. Entäs kun toveri oli saanut väitöskirjan valmiiksi? Silloinhan oli melkein velvollisuutena kirjoittaa hänelle onnittelu, ja mieluimmin riimeissä. Ja sitäpaitsi piti runotaitoon olla perehtynyt, jotta muitten runoluomista voisi nauttia. Ruotsalaisessa emämaassa runoilivat Creutz ja Gyllenborg, joiden suurisuuntaisen komeita kuvauksia ei voinut olla ihailematta eikä olla heltymättä heidän hellistä ja kaipaavista lauluistaan. Ruotsin akatemiassa oli koko joukko runoseppiä, joita piti tuntea, jos mieli sivistyneestä käydä.
Porthan selitti, että runous vaikutti varsin terveellisesti ihmisiin. "Paitsi sitä", näin esittää hän sen monia etuja, "että sen kautta voi päästä kohoamaan tällä aikakaudella, jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan, on myöskin muita syitä, jotka saattavat meidät syventymään runouteen, erittäinkin siinä ilmenevään aistiin; kauniiden runojen luvusta paranee sydämemme, mielikuvituksemme harjaantuu, tunteemme tulevat jalommiksi ja me itse sen kautta kykenevämmiksi nauttimaan useita jaloja huveja. Sitäpaitsi saa se, josta sanotaan, ettei hänellä ole aistia, osakseen ansaittua pilkkaa."
Runoilu oli vaikea taito, sillekin, jolla siihen oli luontaista taipumusta. Piti tuntea runotaidon säännöt ja seurata eteviä esikuvia. Siihen juuri Porthan oppilaitaan opetti. "Runoilijan sisällisiin ominaisuuksiin", näin hän neuvoi, "kuuluu, että hänen erittäinkin tulee ilmaista ajatuksensa kauneilla ja havainnollisilla kuvilla, skeemoilla ja troopeilla, tavallisesti ei trivialisilla sanoilla, vaan, jos mahdollista, jotenkin harvinaisilla ja sellaisilla, jotka ovat jokapäiväisen yläpuolella. Runoilijan tulee samalla liikuttaa sydäntä ja järkeä sekä tyydyttää mielikuvitusta, erittäinkin tulee hänen jälitellä luontoa, koska sellainen kuvailu varsinkin miellyttää yleisöä."