Siinä Porthanin asettamat runosäännöt. Ei saanut olla mitään hyvää aistia loukkaavaa eikä runojen sopusuhtaisuutta häiritsevää. Sanat piti huolellisesti valita, ettei pujahtaisi mukaan mitään räikeitä, jyrkkiä, rumia tahi kansanomaisia. Vertaukset ja kuvat niinikään. Eihän maalarinkaan sopinut — Porthan sitä kerran selittelee — valita aiheekseen tunkioläjää eikä hollantilaisten mestarien tapa kuvailla oluttupia ja sentapaisia paikkoja juuri miellyttävä ollut. Hienolla aistilla tuli siis erottaa pois kaikki, mikä oli liiallista suuntaan tahi toiseen. Eipä näistä runosäännöistä ole vaikea huomata antiikin humanisuuden järkevää, maltillista tasapuolisuutta, tarkkaa arvostelua ja ihanteellista pyrkimystä.

Omassa runoilussaan Porthan sääntöjään toteutti. Lukijahan on jo huomannut, että hän useasti oli lauluja sepitellyt. Erinomaisen kuvaavia hänen runoilutavalleen ovat ne juhlarunot, jotka hän laati maisterinvihkijäisiin vuonna 1766 ja molempiin sitäseuraaviin maisterinvihkijäisiin. Hän on siinä pukenut riimeihin lempiajatuksiaan, jotka olivat muodostuneet hänen pyhimmäksi vakaumuksekseen ja joita hän sentähden oli tottunut esittämään väitöskirjoissaan ja luennoillaan. Ne tunnemme jo ennestään, ne olivat tuota tuttua käsitystä valistuksen ja tiedon hyödystä, ennakkoluulojen tuottamasta turmiosta ja maltillisen arvostelun välttämättömyydestä. Tässä oli vain valistajan into puhjennut runomuodossa esille.

Runoissaan Porthan laulaa esimerkiksi tähän suuntaan: Suloisella kukkulalla on totuuden temppeli, jossa itse ylhäinen totuus kirkkaudessaan istuu sillä temppelin täyttäen ja tienootakin valaisten. Sinne temppeliä kohti käy kulkijan matka sillä välin kuin suuri joukkio mieluummin veltosti kulkee pimeissä laaksoissa. Samallaisia ovat muut vertaukset: Ajatus näkee onnellisuutemme oikean kuvan; totuuden kirkas valo vallitsee sielussa; turmion ilkeä kummitus pukeutuu petolliseen valepukuun, käyttää pimeyttä hyväkseen ja yllättää meidät. Voisi samaan tapaan jatkaen kerrata kaikki vertaukset elämän vaarallisesta merimatkasta, tiedon kentästä, harhatietojen virvatulista j.n.e. Mutta se olisi turhaa, sillä Porthanin runoilutavan olemme jo tästäkin oppineet tuntemaan. Aivan yleisiä, teoreetisiä käsitteitä, esitettyinä tosin selvissä, mutta ihan ylimalkaisissa vertauksissa. Ei ole ainoatakaan omituista, yksilöllistä piirrettä, ei kouriintuntuvaa kosketuskohtaa, ei mitään, joka saattaisi ajattelemaan: tuon kohdan olen todellisuudessa juuri tuollaisena nähnyt.

Mutta Porthanin oppilaina oli monta lahjakasta runoniekkaa ja muutamia todellisia runoilijanerojakin. Kellgren, Clewberg, Franzén ja Choraeus olivat huomatuimmat heistä. Ja heistä kehittyi runotaidon mestareita, jotka eivät enää Porthanin säännöttelevää ohjausta tarvinneet; eikä malttanut sukkelasanainen Kellgren olla ivailematta opettajan teennäistä kamarirunoilua. Mutta useimmat muistelivat jälestäpäin kiitollisuudella hänen opetustansa. He tunsivat siinä oppineensa runomuodon siroutta ja tarkkaa aistia, ja kun heidän tunteensa purkautuivat esille voimakkaassa ja valtavassa tosirunoilussa poistaen tieltänsä opettajan asettamat teennäiset rajoitukset, ohjasi sitä kumminkin osaltansa hänen viljelemänsä hieno ja tarkistunut runoaisti. Niin oli maltillinen arvostelu runoudessakin tuottanut siunaustansa.

IX.

Kun käytännöllinen edistyksen ja yleishyvän ystävä katseli ympärillänsä uhkuvaa elämää, ilmeni hänelle liiankin selväksi, miten kaukana ihmiskunta vielä oli vastaisen onnellisuutensa tilasta. Hänen mielensä kuohahti, kun hän kaikkialla huomasi vanhoja ennakkoluuloja, näki vallitsevain itsekkyyttä, virkamiesten omanvoitonpyyntiä ja alhaison sorretun tilan. Käytännöllinen järjestyksen aisti loukkaantui mielivaltaisuuksista, oikeudentunne vääryydenteoista ja sydän sykähti säälistä kanssaihmisten kurjuutta katsellessa. Jokaisessa ihmisystävässä oli vähän Voltairen ja ranskalaisten valistajain tapaista; he vetosivat ijäisiin ihmisoikeuksiin, viittasivat onnettomiin oloihin ja vaativat lakkaamatta, että epäkohdat korjattaisiin ja kurjuus poistettaisiin. Vapaudenajalla oli sitä vaadittu valtiopäiväpuheissa ja lentokirjasissa; Chydenius oli kirjoituksissaan esittänyt parannusohjelman, joka koski melkein kaikkia yhteiskunnan aloja; Höppener oli pelottomasti ahdistellut valtakunnan mahtavimpia virkamiehiä ja ylhäisintä aatelia. Mutta Kustaa III:n hallitessa oli valistajain vapauden ja tasa-arvoisuuden into vähitellen laimentunut; ihmiset olivat tulleet kuningasmielisiksi, vieläpä kuninkaan hartaiksi ihailijoiksikin.

Porthan, syntyneenä vapaudenajalla ja jo nuorena perehtyneenä valistuskirjailijaan mielisanoihin: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus, oli varhain omaksunut vapauden ja valistuksen ihanteet. Hänkin katseli niiden valossa elämää ja ihmisiä, hänkin toimi niiden mukaisesti. Ja kumminkin hänen toimintansa oli toisenlaista kuin vapaudenajan valtiopäiväsankarien ja valistajain. Hän ei sietänyt turhaa suupuhetta eikä saarnaamista ja hän vihasi kevytmielistä asiain arvostelemista ja komeilevia ponsisanoja. Asiain tuntemus ja tarkka asiallisuus, joka niin huomattavalla tavalla ilmeni hänen tieteellisissä teoksissaan, tuli näkyviin myöskin hänen käytännöllisessä toiminnassaan. Ja niinkuin hän sovitteli neuvojansa opetuksessa kulloinkin ilmenevän käytöllisen tarpeen, kunkin erikoisen tapauksen mukaan, niin hän tiesi myöskin menettelyään elämässä mukauttaa oleviin oloihin. Hänessä oli viisasta mukautuvaisuutta ja ihanteellista pyrkimystä yhtyneenä.

Porthanista oli jo tullut täysi turkulainen. Hän kertoi tarkkaan ja harrastuksella kaupungin merkkitapauksia, ja silminnähtävästi häntä huvittivat kaupunkiyhteiskunnan yleiset asiat. Hän kertoo kirjeissään, miten vuonna 1782 kummallisen oikkuisa talvi oli aiheuttanut rintatauteja ja kuumetta, miten hovioikeudessa oli vain viisi jäsentä jalkeilla ja vanha tinanvalaja Ståhlfothkin oli 97-vuotiaana tautiin kuollut. Tahi on hän huolissaan vedenpuutteesta, joka johtui siitä, että vanhat vesiväylät olivat kuivuneet ja uusia lähteitä läheisille pelloille purkautunut. Oppineen professorin henkilötuntemus oli suuri, hän tiesi kaikista jotakin, kaupunkilaisista ja maaseudunkin herrashenkilöistä.

Kuulkaamme vain, miten hän pitää Tukholmassa oleskelevaa Caloniusta tapausten tasalla. "Laihiander Närpiössä makaa pahasti sairaana", kertoo hän, "eikä luulla hänen enää pääsevän entisiin voimiinsa. Hovineuvos Johan Liliuksella oli myöskin kova kuumekohtaus, mutta on hän taas alkanut liikkua, tosin vain huoneissaan. Vielä elää kapteeni Willebrand, ja on kyennyt itse syömään ja nielemään, mutta on niin heikontunut, ettei hän kauvaa jaksa kestää. Hellenius on äsken saanut pojan. Että sihteeri Tihleman, heti palattuaan, vietti häitään entisen rouva Fagerströmin kanssa, lienen jo ennen kertonut ja niinikään muistaakseni luutnantti Vahlstedtin naimaliitosta mamseli Woivalénin, Augustinin kälyn kanssa."

Toverien kesken oli Porthan valmis arvostelemaan henkilöitä, eikä hän silloin sanojaan valinnut. Yksi oli suuri korppi, toinen idiooti ja aasi, kolmas roisto, lurjus ja niin edespäin samaan nuottiin. Näkee, miten yksityiskohtaisesti arvostelijaan koski kunkin olemus ja käytös, kuinka hän halusta olisi oikaissut ihmisten kieroja puolia ja miten häntä harmittivat heidän heikkoutensa ja virheensä. Siinä oli esimerkiksi hänen "serkkunsa" Steenman, joka äitinsä hemmottelemana oli menossa hunningolle ja hävittämässä isäpuolensa, professori Hassel-vainaan maakartanon. "Ispoisten viljan, yksin juhdatkin hän mielivaltaisesti myö, kun se hänen päähänsä pälkähtää", valittelee Porthan, "äitinsä hopeat ja muut tavarat on hän suureksi osaksi pantannut ja hävittänyt. Äiti elää aivan liiaksikin säästellen, mutta pojalla pitää olla yllin kyllin itselleen ja kumppaneilleen. Hänellä on vaunut ja hevonen, väliin kaksikin kaupungissa, mutta äidin pitää astua jalan iljangolla, niin että hän tässä syystalvella pahasti lankesi; eipä poika milloinkaan hänelle hevosta suo. Äiti lainaa rahaa ja poika sen heti kuluttaa."