Steenman ei hurjisteluillaan muita vahingottanut kuin itseään ja vanhaa äitiään. Missä oli kysymyksessä yleisetu ja yleisvahinko, missä virkamies menetteli väärin, riisti leivän kykenevämmiltä kanssahakijoiltaan, oli maalaisväestölle harmiksi ja pahennukseksi, siinä kävi asia Porthanista kaksin verroin tärkeäksi. Siinä hän tahtoi, jos tilaisuutta tarjoutui, itse toimia ja ehkäistä epäkohtain esiinpuhkeamista. Hän oli silloin loukatun oikeuden tulkki ja hän asettui vääryyttä kärsineitten puolustajaksi.
Etsiskö tähän esimerkkejä? Niitä voisi luetella monta Porthanin pitkältä elämänajalta, mutta muutamatkin riittävät näyttämään, millä tavalla Porthan yhteishyvän harrastajana koetti auttaa asioita oikealle tolallensa. Vuonna 1793 oli valittava kirkkoherra Uuteen Kaarlepyyhyn. Ehdolla olivat Porthanin sukulaiset Mathesius ja Granroth, molemmat ainakin Porthanin mielestä ansiokkaita miehiä. Silloin ilmaantui Uuteen Kaarlepyyhyn kirkkoherra Kikovius Oulusta, muka kylpeäkseen, mutta todella hän siellä juonillaan yllytti pitäjäläiset pyytämään hänet neljänneksi. "Tuo mies", kirjoittaa Porthan Caloniukselle, "on opinnoiltaan aasi, mutta naissankari ja käytökseltään liehakoiva, noita uusmuotisia keikailevia saarnamiehiämme, jotka puhuvat saarnastuolista koreita sanoja ilman sisältöä ja voivat elää kaikkien kanssa ilman että virka paljoakaan heidän mieltänsä painaa. Hänellä on ollut onnea kylläksi kun tuli pastoriksi Ouluun ja siellähän kelpaa tuollainen komea pappi maaherrankaupungissa rehentelemään. Opettajana Uudessa Kaarlepyyssä hän hävyttömällä tavalla laiminlöi virkansa. Pyyntökirjeessään Kuninkaalle hän on tehnyt sen tempun, että hän sanoo muka vain rakkaudesta entisiä seurakuntalaisiaan kohtaan tahtovansa vastaanottaa Uuden Kaarlepyyn, vaikka Oulu on edullisempi. Hänen pitäisi saada vastaukseksi, että olisi sääli hänen vahingokseen käyttää hyväksensä hänen hyvää sydäntään, jonkatähden hänet palkaksi on pidätettävä edullisemmassa Oulussa (joka, huomaa se!, on paljon huonompi)." Katkeroittuneena pyytää Porthan Tukholmassa oleskelevaa Caloniusta paljastamaan Kikoviuksen juonet asianomaisille, ilmoittaen samalla katsovansa sitä kaikkein paraimmaksi ystävyyden osotteeksi. Asia koski häntä läheisesti, koska hänen sukulaisiaan oli vaaliehdolla, mutta Kikoviuksen käytös oli myöskin loukannut hänen oikeudentuntoaan ja yleishyvän harrastustaan.
Ajatukset menevät suomalaiseen rahvaaseen. Sen runoluomiahan Porthan oli innostuen tutkinut, sen etua oli hän neuvonut saarnaajia tarkkaamaan. Ja suomen kieli oli hänelle käynyt rakkaaksi. Taisiko hän huomata, mikä rahvasta rasitti? Osasiko hän ottaa sen huolet omiksensa?
Porthan oli ensinnäkin katkeroittanut niistä itsekkäistä luokkapyyteistä, joilla kustavianisen ajan aateli pyrki tekemään muita säätyjä ja semminkin talonpoikaista rahvasta palvelijoikseen. Kun tieto Anjalan-liitosta alkoi levitä, kirjoitti hän eräälle ruotsalaiselle ystävälleen: "Tuota järjetöntä ja rikollista päähänpälkähdystä pitää jokainen akatemiamme jäsen, sekä opettajat että oppilaat, niin inhottavana, kuin sitä kaikissa suhteissa kannattaakin pitää, vieläpä koko kansakin näin ajattelee. Poikkeuksena ovat ehkä muutamat aateliset tuulihatut, joilla lienee se tosiaankin kaunis toivomus, että he liiviläiseen ja kuurilaiseen tapaan voisivat tehdä kanssaihmisensä orjiksi ja kohdella heitä kuin karjaa."
Porthanin oli muutenkin jo kylliksi sääli nälkävuosien ja sodan rasittamaa kansaa. Hän kuvailee huonoja vuodentulon toiveita sotakesänä 1788 ja jatkaa sitten: "Kun nyt talonpoika raukka tällaisena kovana aikana päälle päätteeksi on pakotettu varustamaan nihtinsä (rasitus, joka koskenee vain Suomea) ja reservimiehensä sekä palkkaamaan vielä täydennysmiehen tämän sijalle, saa kärsiä marsseista, ja kaikessa kiireessä on velvollinen hankkimaan kunnollisen miehen niitten pienten herrain vapaaehtoisten sijalle, joita moneen ruotuun oli pistetty j.n.e., niin voi huomata, miten surkuteltava maanmiehemme tila on. Hän on sentään kärsivällinen ja pitkämielinen; ja nälänhädällä on ainakin ollut se hänelle edullinen seuraus, että sodan pelosta huolimatta ei ole ollut puutetta sotamies-tarjokkaista, jotka ovat tarjonneet palvelustaan halvasta pestistä. Hevosista vain saavat ratsutilalliset kalliisti maksaa." Ja alkuvuodesta 1789 Porthan uudelleen kirjoittaa ystävälleen: "Rajalla on kaikki hiljaista, mutta sotatauti ei ole laannut: kauhistun kun sitä ajattelen. Onnettomalla tavalla on tauti ja kuolevaisuus levinnyt yli koko maankin. Miltä mahtavatkaan tilastolliset taulumme tältä vuodelta näyttää! Vaan käännyn pois näistä tuskallisista ajatuksista. Jumala meille antakoon rauhan! ja sallikoon meidän saada se kunniallinen tahi siedettävä!"
Rauhallinen edistys oli Porthanin toivomus. Siksipä hän haikealla ja pelokkaalla mielellä ajatteli kaikkea sitä ulkonaista sodan uhkaa ja sisällistä rauhattomuutta, joka 1790-luvulla ilmeni. Kustaa III, rauhanhäiritsijä, hän, joka oli antanut kauniita lupauksia painovapaudesta ja sananvapaudesta, mutta oli lupauksensa pettänyt ja ympäröinyt itsensä ilmiantajilla ja vakoojilla, turhanpäiväinen tuhlaaja ja pintapuolisuuden suosija, oli suomalaisen edistysmiehen inhoama. Ja tämä samaan aikaan kuin suurin osa ruotsalaisista oppineista oli täysverisiä kustavianeja ja muisteli kuningasta kuin pyhimpäin tunteittensa ilmestystä!
Kun Kustaa III oli kuollut ja hänen poikansa holhoojahallitus oli alkanut, toivoi Porthan maallensa parempia aikoja. Hän huomasi ilokseen, että vallanpitäjät olivat säästäväisiä ja järkeviä; hän oli kuullut nuoresta kuninkaasta paljon hyvää sanottavan. Silloin tuli Armfeltin salahanke hallitusta vastaan ilmi. Paljon se herätti Porthanissa huolta, synkkiä mietteitä ja ivallista arvostelua. Tietysti joutui Armfelt itse, joka oli päässyt pakenemaan Venäjälle, ensi sijassa saamaan arvostelusta osansa. "Niin vähän kuin minua huvittaisi nähdä Armfeltin ranskalaisen tavan mukaan telotettuna", kirjoittaa Porthan, "niin suuresti toivon kuitenkin saavani kuulla, että hän on jättänyt tämän maailman (jossa hän ei näy voivan elää rauhassa), mieluimmin sairauden kautta, sitä lähinnä matkalla sattuneen onnettomuuden johdosta: ellei hän nimittäin itse haluaisi jättää hyvästi." Hän tuli ajatelleeksi Anjalan miehiä Venäjällä ja Armfeltiä, joka nyt maanpakolaisena niinikään oli joutunut sinne, suomalaisia miehiä, jotka kerran toistensa vihollisina toimiessaan yhtä kevytmielisesti olivat uhranneet kansalaistensa hyvinvoinnin, maan rauhan ja valtakunnan arvonkin hurjille mieliteoillensa. Siellä he nyt saisivat mielinmäärin sopia Suomen tulevaisuudesta, Sprengtporten, joka oli uhraamaisillaan sen Venäjälle, ja Armfelt, sen kuninkaan uskottu, joka oli miettinyt vaihtaa pois uskollisen Suomenmaan Norjaan, kuin minkäkin vaihtotavaran. Parasta olisi, että toverukset haastaisivat toinen toisensa kaksintaisteluun pistooleilla ja että taistelulla olisi tuloksensa. Ja Porthanin mietteet palaavat uudelleen vanhaan toivomukseen: "Jumala sallikoon meidän pitää rauhaa ja hiljaisuutta ja, ellei yleisö voi lakata juonittelemasta ja vehkeilemästä, estäköön Hän kaikki seikkailukokeet." Tunteiltaan täydelleen hallituksen miehenä ei hän kuitenkaan saattanut olla ankarasti sen nurinkurisia toimenpiteitä arvostelematta. Suosikkijärjestelmä, joka syöpänä oli jäytänyt maan onnea, ei uuden hallituksenkaan aikana ottanut asettuakseen. Ja Porthan uskoo Caloniukselle mietteensä siitä: "On omituista, vaikka kyllä ihmisluonteen tuntijalle helposti käsitettävissä, että vallitsevat eivät huomaa, miten pienet laittomuudet (esimerkiksi virkoja annettaessa), etenkin juuri meidän maassamme, enemmän vaikuttavat maakuntalaisväestön ajatustapaan kuin suurten asiain käsittely, jota yleisö ei tunne eikä kykene arvostelemaan. Suosioon katsominen enemmän kuin taitoon ja ansioon vähäpätöisiä virkoja täytettäessä saattaa uskomattoman helposti kansan (joka aina epäilee tahi salaa vihaa ja kadehtii hallitsevia) luulemaan, etteivät asianomaiset ensinkään välitä oikeudesta eikä yleishyvästä. Tällä on ajanpitkään pahempia seurauksia, kuin tahdotaan uskoa." Ja kun suosikit, hallituksen käyttämät kätyrit, sattuivat olemaan miehiä, joiden entisyys ei antanut minkäänlaisia takeita heidän toimintansa laadusta, oli hallituksen menettely kaksin verroin moitittava. Holhoojahallitus nimitti Tukholman poliisimestariksi vuonna 1791 Ulholmin, entisen vaillingin-tekijän ja karkurin, joka turvakirjeen nojalla oli palannut maahansa. "Onko välttämätöntä tärkeissä tehtävissä käyttää tuollaisia välikappaleita", huudahtaa Porthan, "ja käyttää heitä asemissa, joissa kansalaisten henki ja menestys voi olla kysymyksessä? Mitenkä voi se muuta aikaansaada kuin herättää yleisössä epäluuloa ja pahennusta? — — — Valtiolliset rikokset ja niiden rankaiseminen! Millaisia synkkiä mietteitä niistä synnyttää historia! Mutta" — — — ja siinä hillitsee arvostelija kynänsä kulkua. Hän tahtoi olla varovainen: hän ei merkinnyt kirjeitään tuttavallisten mielenpurkaustensa vuoksi nimimerkillänsä ja sitäpaitsi hän oli pyytänyt Caloniusta ne polttamaan. Eikä hän malttanut olla varottamatta Caloniusta kaikesta varomattomuudesta, kun tämä kerran Tukholmaan vallitsevain pariin oli joutunut. "Toivon siis", tällainen oli huolestuneen ystävän neuvo, "että Veli, mikäli mahdollista, varoo joutumasta vedetyksi rannalta, sillä ulapalla ei mikään viisaus riitä suojelemaan tuulispäiltä. Anna anteeksi tämä mietelmä, mutta olen yhä selvemmin näkevinäni miten vaikutusvaltaisten neuvonantajain on vaikea varoa sotkeutumasta niiden kohtaloon, jotka äkkiä nousevat ja kukistuvat ja työskentelevät salassa toistensa turmioksi samalla kuin näyttävät olevan parhaita ystäviä."
Kaiken sen levottomuuden lisäksi, joka lähti Armfeltin salaliiton ilmitulosta ja hallituksen alottamasta salaliittolaisten tutkimisesta, tuli vielä huhu, että oli aikomus julistaa sota Ranskan vallankumousmiehiä vastaan. Porthan ei täysin tajunnut vallankumouksen maailmanhistoriallista merkitystä. Hänestä tuntui vain siltä, kuin kumoukselliset mietteet ja salahankkeet olisivat soaisseet ihmisten mielet ja sitten ruton tavoin tartutelleet koko aikakauden ajatustapaa. Hän ihmetteli ranskalaisten hourivaa vallattomuutta, kuuli heidän armeijansa käyvän voitosta voittoon, eikä voinut kyllin kummeksua tätä odottamatonta menestystä. "Kyllä nyt lienee mahdotonta kurittaa raivokasta kansaa", päättelee hän lopuksi, "ja tämä tapahtuma antaa runsaasti opetusta kaikille tahoille: suokoon Jumala, että kaikki käyttäisivät sitä hyväksensä."
Suuren maailman tapahtumat eivät toivehikkailta näyttäneet. Tuntuipa melkein siltä, kuin olisi viisas ja hyvää tarkoittava kaitselmus jättänyt hartaat työntekijänsä avuttomiksi maailman melskeeseen. Omassa isänmaassa ilmeni taantumusta kaikilla aloilla juuri sen kuninkaan aikana, josta suomalainen valistuksen ystävä niin suuria oli toivonut. Idästä uhkaili ihan ilmeinen raakuus ja tietämättömyys levetä vitkalleen mutta varmasti; Puola oli jaettu ja kohta ei mikään enää pidättänyt Idän jättiläistä; sodan uhka leijaili sieltäpäin synkkänä pilvenä. Mikä oli oleva onnettoman isänmaan kohtalona? Miten saivat säilyä ne vähäiset valistuksen siemenet, joita vaivoin oli kylvetty? "Meidän onnettoman maamme kohtalo lienee", valittelee Porthan, "ettei se milloinkaan täyteen kukoistukseensa ehdi. Niinpian kuin se vähän on ennättänyt tointua, tulee uusi sota ja tuo mukanansa uuden hävityksen." Isänmaanystävän mielessä kangasteli vaara, jota hän ei tahtonut luulla toteutuvaksi, mutta joka sittenkin, pakostakin tuntui välttämättömältä kohtalolta. Eikä hän voinut olla puhkeamatta huolestuneeseen huokaukseen: "Jumala varjelkoon meidän onnetonta synnyinmaatamme!"