Aina ei asia näin vähällä selvinnyt. Lähdekirjallisuus päättyi, vanhin lähde oli kerrottuja tapauksia paria sataa vuotta myöhempi ja siinä tieto vielä oli. Pitikö uskoa vai eikö? Porthan kunnioitti noita vanhoja lähteitä, koska ne olivat ainoita mitä oli olemassa, ja jos ei asia muuten mahdottomalta tuntunut, uskoi niiden kertomuksen. Eihän siinä saanut liian jyrkkä olla. Pyhän Henrikin tarina oli tosin munkkitarina vain, taikauskoisten pappien kertoma ja kirjaanpanema, paljon siinä oli mahdottomia ihmeitä, mutta Porthan uskoi sen kumminkin pääasiassa. Hän luuli näet, että harhaluulot, joita taikausko ja alkuperäinen ajanluonne toivat mukanaan, helposti olivat erotettavissa, poistettavissa. Mitä siis tarina kertoi piispan peukalosta, joka poikkihakattuna paransi sokean ukon silmät, oli tietysti juttua, mutta osotti, että murhaaja tosiaan oli peukalon poikkihakannut ja, koska se jääpalaselta löydettiin, oli talvisaikana piispan murhannut. Tutkija ei siis ottanut huomioon kylliksi, että kukin aika katselee ja kertoo asioita omalla tavallaan, omassa erityisessä valossaan. Hän ei edellyttänyt sitä ennakolta. Hän käytti sitä vain selityskeinona silloin kuin asia muuten tuntui mahdottomalta tahi väärennetyltä. Tosi tieto oli hänestä aina tosi sellaisenaan, ei hän ruvennut tutkimaan miten se oli syntynyt; mutta jos tieto ei todenmukaiselta tuntunut, silloin oli siihen ajanluonteen tahi kirjoittajan vaikutus syyksi saatava.

Siinä muutama piirre Porthanin tutkimustavasta. En saata tässä ruveta tarkemmin kertomaan, miten hyvin hän käsitti historiallisten tapahtumain yhteyden, miten hän sen ensi sijassa otti huomioon ja tämän todenperäisen käsityksensä perustalla arvosteli yksityistietoja. Tutkimus oli tarkkaa ja täsmällistä, mutta ennen kaikkea monipuolisesti punnitsevaa ja maltillista. Porthan ei käyttänyt mitään tutkimusperiaatetta äärimmäisellä jyrkkyydellä, mutta ei myöskään johdonmukaisesti viimeisille perille asti. Hän oli johtopäätöksissään varova; jos asia oli epäiltävä, jätti hän sen sellaiseksi, ei sitä hylännyt eikä hyväksynyt huolimatta siitä, että tulevan historian-esittäjän, joka joskus halusi hänen tutkimusaineksistaan kokonaisesitystä luoda, täytyi joko ne esitykseensä ottaa tahi jättää pois. Tutkimustyöllään oli hän joka tapauksessa antanut selvän käsikirjan myöhemmille tutkijoille, josta he heti saattoivat nähdä, mitä mistäkin asiasta tiedettiin; he saattoivat siihen omat tietonsa lisätä ja siitä omat johtopäätöksensä tehdä. Järkiperäinen tutkimustyö voi tästä alkaa.

* * * * *

Selitellessään Juustenin kronikkaa ja Mustan kirjan asiakirjoja tutki Porthan yksityiskohtaisesti muutamia Ruotsin keskiajan laitoksia, tapoja ja tapahtumia. Hän julkaisi nämät tutkimuksensa osaksi Turun Sanomissa, jotka pitkän keskeytyksen jälkeen 1780-luvun lopulla yhä jatkuivat enimmäkseen Franzénin ja Tengströmin toimittamina, osaksi historiallisina väitöskirjoina. Näitä viimemainituita olivat "Huomioita kirkollisten kymmenysten vaiheista Ruotsissa, Erik Pyhän valtaistuimellenousun ja Suomen-retken ajasta", "Johannes I Sverkerinpojan Liivin-retkestä", "Muutamia huomioita ruotsalaisten jaarlinarvosta" ja "Huomioita Pietarin penningin historiasta Ruotsissa". Näihin liittyi sitten suurenmoisia lähdejulkaisuja.

Fredenheim, joka siitä asti kuin viimeksi hänet Aurora-seuran jäsenenä tapasimme, oli noussut arvossa ja kuninkaan suosiossa, tullut hovimenojen ohjaajaksi ja taidekokoelmain päälliköksi, tehnyt matkan Italiaan ja saanut siellä itsellensä tuttavuuksia, oli näiden tuttavuuksiensa avulla hankkinut itsellensä joukottain paavillisia bullia Vatikaanin suuresta kirjastosta. Ne hän komeassa salkussa jätti Turun akatemian kirjaston haltuun ja Porthan, joka huomasi niiden antavan lisävaloa Suomen keskiaikaan, julkaisi niistä selonteon neljässätoista väitöskirjavihossa. Julkaisemista kesti vuodesta 1797 vuoteen; 1801. Ja tuskin oli työ loppuunsuoritettu, kun Porthan jo alkoi uutta lähdevarastoa toimittaa nimellä Suomen historiaa koskevain lähteitten kokoelma. Siihen painatettiin täydellisinä monta asiakirjaa, joihin Juustenin kronikassa vain oli viitattu tahi joista siihen oli otteita ja selontekoja otettu. Kokoelma jäi kumminkin Porthanin kuollessa keskeneräiseksi.

Kaiken tämän ohella Porthan yhä jatkoi tutkimuksiaan suomalaisista heimokansoista. Kirjallisuus-, historia- ja antikviteeti-akatemian julkaisuihin aikoi hän liittää sikermän kirjoitelmia niistä, pitkä-aikaisten tutkimustöittensä yhtenäisiä tuloksia. Hän alkoi lappalaisilla vuonna 1788, siirtyi sitten permalaisiin ja mieli näiden jälkeen ottaa esille virolaiset, kuurilaiset, suomalaiset, karjalaiset, inkeriläiset ja vatjalaiset, kunkin kansakunnan vuoronsa jälkeen. Tällaisesta esityksestä toivoi tutkija Ruotsin aikaisemman historian hyötyvän. Olivathan kaikki nämät kansakunnat olleet ruotsalaisten kanssa jo vanhastaan kanssakäymisissä, jotkut rauhallisesti kauppaa tehden tahi taas meriretkillänsä hävittäen ja ryöstäen Ruotsin rannikoita tahi torjuen omilta asuinsijoiltaan ruotsalaisten merirosvojen hyökkäyksiä. Kun näiden kansallisuus, asuinsijat ja vaiheet olivat selvillä, selkeni Ruotsin historiassa moni hämärä kohta. Näin ajatellen oli Porthan päättänyt tarjota tutkimuksensa ruotsin historian käytettäviksi.

Mutta permalaiskansaa valaisevia tietoja selvitellessään kiintyi hän erääseen vanhaan maantieteelliseen kuvaukseen pohjoismaista, jota mainittiin kuulun Englannin kuninkaan Alfred Suuren tekemäksi. Siinä oli muun ohessa kuvaus kahden norjalaisen meriretkeilijän kulusta kaukaiseen Permaan; siinä oli lueteltu joukko kauppapaikkoja, merenlahdelmia ja niemiä sekä kerrottu Skandinavian kansoista tapoineen ja oloineen. Nimet vain olivat outoja, sanat sekavia, lauselmat kaksipäisiä ja epämääräisiä. Kirjoitusta tuli siis selittää, osottaa mikä paikka milläkin nimellä oli merkitty, miten mikin hämärä kohta, käsikirjoituksessa vääristetty sana tahi lause oli luettava. Se oli vaivalloinen, mutta samalla tärkeä ja suurenmoinen tutkimustyö; sen tulokset kannatti sinänsäkin julkaista. Niin ilmestyi Porthanin laatima laitos kuningas Alfredin maantieteellisestä kertomuksesta oppineilla selityksillä varustettuna.

Mutta siihen päättyivätkin Porthanin tutkimukset suomensukuisista kansoista. Hän kokoili tosin vielä niistä tietoja, kirjoitti Turun Sanomiin pieniä pätkiä Ruotsin puolella asuvista suomalaisista ja vatjalaisten tavoista. Ne olivat kumminkin jälkipoimintoja vain. Päätyö oli tehtynä. Oli tutkittu miten suomen kansa oli oman sivistyksensä ja oman asemansa saanut, miten se erilaisissa vaihtelevissa vaiheissa oli kärsinyt ja kestänyt. Suomen kansa oli saanut oman historiansa.

XIII.

Porthan matkusteli mielellään. Kun pitkä kevätlukukausi oli lopussa, luennot päättyneet, väitöskirjat tarkastetut ja viimeinen konsistorion kokous pidetty, sääli Porthan matkatavaransa kokoon ja läksi kevyissä kääseissä ajelemaan maaseudulle. Milloin hän kävi Hämeessä, soudatti itseänsä penikulmamääriä Päijännettä pitkin, kulki kalastajain parissa, ihaili heidän haukiaan ja lahnojaan, jotka vetivät vertoja Paimalan lahnoille, näkipä lohiakin koukuilla pyydettävän. Milloin taas vei matka pitkälle Pohjanmaahan, kuuluisain Limingan niittyjen lävitse, Etelä-Pohjanmaan kantakaupunkien kautta aina Ouluun ja Tornioon asti; katseltiin Kajaanin linnan raunioita Ämmäkoskessa, kulettiin myrskyilmalla Oulunjärveä ja palattiin vihdoin Kuopion ja Hämeenlinnan kautta takaisin Turkuun. Tahi tehtiin matkoja itäänkäsin, Savon ja Karjalan seutuja katsomaan, kuten vuonna 1787, tahi vain Porvooseen, jossa veli Sigfrid matkamiestä parhaimpansa mukaan likööreillä ja muilla herkuilla kestitsi ja Alopaeus avosylin otti hänet vastaan. Missä hän liikkuikin, joka paikassa oli hänellä tuttuja, kaikkialla hän poikkesi pappiloihin, kävi virkamiesten kartanoissa ja ruukinpatruunain tehtailla. Hän otti tarkan selon kaikesta, kyseli ja arvosteli vuodentulon toiveita, iloitsi kevätkylvöjen rehevyydestä ja laihojen kauniista näöstä, kävi maalaiskirkoissa, kyseli, jos ne olivat uusia, niiden rakennusmestaria ja rakennuskustannuksia, merkitsi mielihyvällä muistiinsa kaikki hyvinvoinnin ilmaukset.