Muittenkin tieteitten edustajat halusivat kohdastansa hyödyttää. Eihän hyvinvointi ollut yksinomaan taloudellisilla keinoilla saavutettavissa. Kansalle ja ennen kaikkea herrassäädylle oli kaikenlaista tietoa annettava, piti poistaa ennakkoluuloja, parantaa tapoja, kohottaa siveellisyyttä, opettaa ihmisille heidän velvollisuutensa. Sivistyneet olivat varmasti vakuutettuja siitä, että näillä keinoilla parannus jotenkin helposti oli saavutettavissa ja kuvittelivat jo mielessään valistuneen ja järkevän ihmiskunnan tulevaa onnellisuutta.
Vaan tälläkin alalla täytyi ensin tarkoin tuntea epäkohdat, jotta niitä voitaisi poistaa. Henkisten eli humaanistenkin tieteitten edustajain tuli oppia tuntemaan ympäristöänsä, tietää millaisissa oloissa he oikeastaan elivät, millainen oli kansa ja millainen kaukainen maalaisseutu. Eikä vain tätä. Kaikilla tämän puolen asukkailla oli yhteiset tavat, samallaiset olot ja sama kieli. Tarpeet ja edut olivat niinikään yhteiset. Sitä ei ollut vaikea huomata, jos vähänkin oli tottunut ympärilleen silmäilemään. Pohjanmaan kaupungit varustautuivat juuri nyt omasta ja koko laajan suomalaisen sisämaan puolesta hankkimaan itsellensä kauppaoikeuksia, joita ruotsalainen emämaa tahtoi niiltä kieltää. Suomalaiset virkamiessuvut olisivat mielellään pitäneet täkäläiset virat omana omaisuutenaan, mutta ruotsalaiset kilpailijat tekivät ne riidanalaisiksi. Suomen erikoinen asema oli luonut omat erikoiset tarpeet ja sen nykyisyys oli vähitellen sellaiseksi tullut oman entisyyden vaikutuksesta.
Näin kääntyivät siis humaanisten tieteittenkin edustajat, kielimiehet, historiantutkijat, maantieteilijät, yksinpä siveysopin edustajat keräämään tietoja omasta maastansa ja koettivat opetuksensakin niin sovittaa, että sen tulokset erityisesti suomalaisia hyödyttivät. Mutta monet heistä muistelivat Daniel Jusleniuksen harrastuksia ja työllään he samalla tahtoivat osottaa, että juuri heidän kansansa kaikkine erikoisuuksineen oli mitä suurinta arvoa ja kunnioitusta ansaitseva.
Jos ajattelee niitä henkilöitä, jotka olivat nämät pyrkimykset omikseen ottaneet, muistuu ensimäiseksi mieleen Mennander, aikoinaan professori ja pohjalaisen osakunnan inspehtori, vuodesta 1757 piispa ja akatemian varakansleri. Luonnontieteen opettajana oli hän lämpimästi harrastanut maan taloudellista vaurastusta ja lukuisia väitöskirjoja sitä varten kirjoittanut. Mutta myöhemmin oli hän yhä enemmän kiintynyt henkistä edistystä ohjaamaan. Hän oli suuri kokoilija. Kansanrunoja, muinaisjäännöksiä, vanhoja suomenkielisiä kirjoja ja käsikirjoituksia, melkeinpä kaikkea, joka oli omansa antamaan tietoja hänen isänmaastansa ja sen muinaisuudesta, hän keräili. Kokoilemalla ympärillensä samanmielisiä henkilöitä ja ohjaamalla heitä samanlaisiin harrastuksiin oli Mennanderista vähitellen tullut Turun ja samalla koko Suomen henkinen keskus.
Mennanderin kaupunkitalossa tahi hänen omistamallaan Ala-Lemun tilalla kävi akatemiakaupungin parhaimmistoa vieraana. Taloustieteen suuri harrastaja Kalm oli Mennanderin läheisimpiä ystäviä, latinanprofessori Hassel, laamanni Paleen ja Petter Juslén olivat hänen sukulaisiaan. Mennanderin pojan luona, joka nyt professori Bilmarkin johdolla perehtyi valmistaviin tieteellisiin opintoihin, kävivät nuoret Juslénit, Porthanin serkut, vähän väliä vierailemassa. Vanhin näistä, hänkin Petter Juslén nimeltään, Porthanin ikätoveri ja opintokumppani oli taas varsin läheisesti Porthaniin kiintynyt. Heidän keskinäinen ystävyytensä kesti läpi elämän ja kun Juslén vuonna 1794 kuoli Tukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, tuntui hänen poismenonsa Porthanista kovin katkeralta. "Kun tunsin varsin tarkasti hänen lahjakkaan ja nopeastikäsittävän mielensä" — kirjoitti hän eräälle ystävälleen — "yhtä vakavan vanhempina päivinä kuin se oli nuoremmalla ijällä ilakoiva ja leikkisä — sekä hänen rehellisen ja kunnioitettavan luonteensa, en voinut muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa häntä; ja kun tähän vielä liittyi melkein lapsuudesta asti kestäneen lakkaamattoman tuttavallisuuden side, niin onhan luonnollista, että tämä vaurio on koskenut minuun enemmän kuin mikään tähän asti kärsimäni ja aina on jääpä sydämelleni pakotukseksi." Äitinsä sukulaisten kautta joutui Porthan jo ylioppilasvuosina kanssakäymisiin Mennanderin kanssa ja heidän välinsä kävi, suuresta ikäerotuksesta huolimatta, yhä läheisemmäksi. Mennanderin lähin tuttavapiiri tuli hänenkin tuttavapiirikseen ja sen harrastukset hän alkoi tuntea omikseen.
Porthan, uuttera maalaisnuorukainen, ei kuitenkaan ensi aluksi liene soveltunut siihen nuorisojoukkoon, joka piispan kartanoon kokoontui kaikkien hemmotteleman, turhamaisen ja pikkuvanhan piispan- ja varakanslerin-pojan ympärille. Kirjeissään tämä puhuu usein serkuistaan ja "pikkuserkuistaan Kustaasta ja Freedrikistä Linnunpäässä", sukulaisistaan ja kotiopettajastaan, mutta Porthanista ei sanaakaan. Melkein yhtä vähän tietävät muut lähteet hänen ylioppilas-ajastaan kertoa. Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjat vain mainitsevat hänen ajan tavan mukaan eräässä kokouksessa vuonna 1757 pitäneen harjoituspuheen, aineesta: "Miten pitkälle ulottuu sodan oikeus?" Kysymyshän oli mieltäkiinnittävä, koska Pommerin sota juuri oli alkamassa.
Uutterasti Porthan lukuihinsa syventyi; sitä todistavat sekä opettajien että toverien kiittävät lausunnot vähäistä myöhemmältä ajalta. Lukuja ohjasi alussa nuori maisteri Kristian Cavander. Useihin tieteisiin perehtyi Porthan ja kuunteli monia opettajia, mutta filosofian ja historian ohella oli latinalainen ja ruotsalainen kirjallisuus sekä kaunopuhe hänen pääaineinansa.
Mitä luuli Porthan ja hänen kanssansa lukemattomat latinaa lukevat ylioppilaat löytävänsä antiikin kirjailijain vanhoista teoksista? Siitä asti kuin oli alettu riidellä antiikin ja uuden ajan kirjailijain etevämmyydestä oli niitä, jotka pitivät latinalaisten kirjailijain tuntemusta joutavana oppineisuuden osotteena, josta ei mitään käytännöllistä hyötyä tavalliselle ihmiselle lähtenyt. Ja käytännöllinen hyötyhän nyt määräsi opin arvon. Eikä nyt enää lyönyt leiville oppia ulkoa lauselmia kirjailijoista ja heidän selittäjistään, ei kannattanut kulkea Casaubonuksen, Meursiuksen ja muitten vanhain latinantuntijain nimet huulillaan; latinalaisten puheitten ja runoteosten sepitys alkoi akatemiassa vähetä.
Mutta Hassel, latinanprofessori, saattoi oppilailleen selittää latinan suurta merkitystä. Antiikin kirjailijoissa piili varsin paljon asiallista tietoa, filosofiaa, historiaa, kielioppia, runotaitoa ja kaunopuheen sääntöjä, ja tätä tietoa olivat monet oppineitten polvet lisäilleet sekä täydennelleet. Siinä oli kokonainen aarre, latinankielellä kirjoitettuna ja latinan kielellä selitettynä, mukautuen tämän kielen kaikkiin vivahduksiin, selittäen niitä ja saaden niistä selityksensä. Tämä tietovarasto, selvänä ja yksinkertaisena, oli verraton pohja sille, joka uskalsi heittäytyä nykyajan moninaisten mielipiteitten ja laajain hajallisten tietojen mereen. Väitöskirjoissa lähdettiin vanhan ajan kirjailijain mielipiteistä, ja puheita höystettiin heidän lausunnoillaan. Ne olivat yhtämittaa ajatuksissa. Ja niiden kirjoitustapa, selvää, yksinkertaista ja asiallista kun oli, sopi erinomaisesti esikuvaksi sille, joka halusi omaa esitystapaansa sellaiseksi saada. — Oli varsin luonnollista, että vanhan latinanprofessorin ajatustapakin hänen rakkaista latinalaisista kirjailijoistaan sai leimansa ja että hänen oppinsa, niin käytännöllistä ja uudenaikaista kuin se olikin, levitteli käsitteitä, jotka olivat antiikin humaanisuudelle ominaisia.
Antiikin kirjailijoista aukeni nimittäin aivan omituinen katsantotapa ja erikoinen elämänihanne, humaanisuus. Se näki maailman kaikkine katkerina ja sydäntä-särkevine soraäänineen pohjaltaan sopusointuisena ja eheänä kokonaisuutena; jokainen yksityinen kykeni, jos oikealla tavalla pyrki, liittymään siihen täydentävänä jäsenenä, hän toimi samalla yhteishyvän eteen ja omaksi edukseen, täytti kansalaisvelvollisuutensa ja tuli itse onnelliseksi. Näin hän tosin saattoi menetellä vasta sitten kun oli oppinut hillitsemään itsensä ja voittamaan luontaiset intohimonsa, kun hän oli ymmärtänyt pitää arvossa lähimmäisensä ihmisyyttä kuin omaansa ja kaikessa osannut pyrkiä ainoastaan yhteishyvän kautta omille eduilleen. Tätä samalla itsensä uhraavaa ja järkevää toimintaa suosi viisas kaitselmus, se, joka oli järjestänyt maailman ihmeteltävän tarkoituksenmukaiseksi koneistoksi ja samalla ihmeteltävällä tavalla johti ihmiskuntaakin hyvyyttä ja onnellisuutta kohti. Luottaen siis tähän järkevään kaitselmukseen ja samalla omaan toimintaansa saattoi jokainen innolla ja uskalluksella työskennellä oikean asiansa puolesta.