Teoksensa esipuheessa sanoo Porthan, että hän on "koettanut olla mitään kertomatta ja todeksi vakuuttamatta, jota ei ole siksi näytetty sopivilla todisteilla ja saatu hyviksi tunnustetuista lähteistä, yliopiston konsistoorion pöytäkirjoista ja muista varmoista muistomerkeistä". Tämä lausunto on ensimäinen ilmaus periaatteesta, joka yhtä mittaa uudistuu Porthanin myöhemmissä lausunnoissa. — Kirjaston historiassa ei ole mitään erityistä ilmoitusta lähteistä, joita siinä on käytetty, paitsi milloin niihin erikseen viitataan. Päälähteenä ovat olleet konsistoorion pöytäkirjat, luettelot kirjoista ja itse kirjat. Ensimäinen lainauskirja alkaa vuodelta 1748. Sitäpaitsi oli pienempi kokoelma vanhempia kirjaston hoitoa koskevia asiakirjoja, jotka ulottuivat taaksepäin vuoteen 1720. Kirjaston tilit olivat säilössä vasta vuodesta 1746 alkaen.[178]
Tiedot vanhemmalta ajalta olivat sentähden jotenkin niukkoja eivätkä nekään aina varmoja. Konsistoorion pöytäkirjoissa ilmoitetut luettelot uusista kirjoista, joita oli hankittu, sisälsivät usein vääriä ja epätarkasti kirjoitettuja tekijän ja teosten nimiä. Toisinaan nuot ilmoitukset olivat kokonaan laimiinlyödyt.
Siltä ajalta alkain, jolta tilit olivat säilössä, vertasi Porthan näitä pöytäkirjoissa oleviin ilmoituksiin sekä täydenteli ja korjasi edellisten avulla jälkimäisiä. Näitä tietoja vertasi hän itse kirjoihin. Tämä menettely oli yhtämittaista palaamista johdetuista lähteistä alkulähteihin ja edellisten tarkastelemista sekä korjaamista jälkimäisten mukaan. Kritiikki oli kyllä aivan yksinkertaista, melkeinpä koneellista, mutta vaati suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Lähteiden vanhemmuudella oli tässä ehdottomasti pääarvo ja tätä periaatetta saattoi noudattaa kritiikissä ottamatta huomioon lähteitten muita ominaisuuksia.
Lähteiden laatu selittää myöskin, minkätähden Porthan on rajoittanut esityksensä aihetta enemmän kuin olisi voinut otaksua. Tarkkaan luettelee hän kyllä yksityiset tapaukset, joiden kautta kirjavarasto kasvoi, kuten lahjoitukset ja muut sellaiset. Sitävastoin hän ei ole antanut mitään kuvausta kirjaston säännöllisestä kasvamisesta, mitä teitä teoksia sinne hankittiin, minkä maan teokset milloinkin olivat enimmin suosittuja ja kuinka kirjain hankkiminen yleensä oli järjestetty. Tällainen kuvaus oli vanhempiin aikoihin nähden aivan mahdoton, koska lähteet tässä suhteessa enimmäkseen puuttuivat. Sensijaan olivat ne säilyneet vuosisadan keskivaiheilta aikain ja Porthanin oma toiminta kirjastonhoitajana olisi viimeisiltä vuosikymmeniltä antanut sellaiseen hyvän tilaisuuden. Mutta sen sijaan tapaamme vain aivan ylimalkaisia ilmoituksia siitä, "että kirjasto alkoi kauniisti kasvaa", "ettei harrastus sen lisäämiseen uusilla lisillä lakannut" j.n.e. Porthanin yksityiseen kirjevaihtoon kuuluvista kirjeistä ja harvoista nyt enää säilyneistä jätteistä saamme epäselvän käsityksen siitä, miten se todella tapahtui.
Kirjojen arvostelua Porthan kyllä ei liittänyt luetteloon niistä, mutta kuitenkin hän ikäänkuin ohimennen huomautti niiden arvoa historiallisina jätteinä. Niinpä sanoo hän muutamista vanhoista Ciceron käsikirjoituksista, että "niiden pitäisi olla tärkeitä ja erittäin arvokkaita niille, jotka tutkivat kriitillistä ja tieteellistä henkeä ja sitä harrastavat", vaikka noista teoksista filologialle ei ollutkaan mitään hyötyä. Kokoelmasta erilaisia asiakirjoja vuosilta 1331-1616 arvelee Porthan, että niitä voi käyttää eri aikojen kirjainten ja käsialan muotoa tutkiessa mutta sitäpaitsi vanhojen tapojen selvittämiseen. Myöskin päättelee tutkijamme kirjoituksista niiden kirjoittajan luonnetta, ajatustapaa, asemaa j.n.e..[179]
Häntä eivät siis huvittaneet teokset sellaisinaan, niiden omituisuus, harvinaisuus eli kuten silloin sanottiin kuriositeetti. Häntä viehätti etupäässä erilainen inhimillinen elämä, joka esiintyi sisällöltään mitättömimmänkin kirjoituksen alta. Huomaa, että Porthan etupäässä ajatteli sitä, ja siinä hän erosi useista sen ajan kokoilijoista, joille kokoileminen sellaisenaan sekä sen tulos oli kaikki. — Kuitenkaan ei hän ole tässäkään teoksessaan ryhtynyt itse kuvaamaan teosten oleellisuutta, vaan esitti muutamia kuvaavia kohtia niistä.
Mutta silloin kun nämät kirjoitusluettelot julkaistiin väitöskirjoissa, oli Porthan jo julkaissut suuren joukon historiallisia esityksiä Aurora seuran lehdessä. Palaamme niihin.
Näissä kirjoituksissa huomaa selvästi vaikutuksen Mennanderin runsaista kokoelmista ja hänen harrastuksistaan. Porthanin "Kortt Historia om Finnska Bibel öfversättningen", joka painettiin vuoden 1778 Turun lehdissä, käsittelee aihetta, jota Mennander erityisesti oli tutkinut. Synodaalipuheessaan, jonka hän piti Turussa 15. p. syyskuuta 1775 oli hän esittänyt muun muassa myöskin samaa ainetta, raamatunkäännöksen historiaa vuoteen 1642. Porthanin esitys ei sisällöltään eikä muodoltaan paljoa tästä eroa, olematta kuitenkaan siltä missään orjallisessa riippuvaisuus-suhteessa siihen. Se jatkuu sitä paitsi aina silloiseen aikaan asti.[180]
Vuonna 1782 julkaisi Porthan lyhyen tutkimuksen "Anmärkning rörande framl. Biskopens i Åbo M. Pauli Juustens Adelskap och efterkommande". Tähän oli sitä enemmän aihetta, kun Fredenheim juuri tähän aikaan tutki sukunsa alkuperää ja luuli tällöin huomanneensa Juustenin olleen hänen esi-isäinsä kanssa sukulaisuussuhteessa. Porthan oli kirjevaihdossaan Mennanderin kanssa kosketellut asiaa jo vuonna 1779. Aiheen tutkimukseen oli kuitenkin antanut Juustenin "Acta legationis Muscoviticae", jonka Porthan vuonna 1775 julkaisi. Sen esihistoria on tämä.
Ollessaan keräilymatkalla eteläisessä Ruotsissa vuonna 1774 löysi Gahm eräästä syrjäisestä sopesta Lundissa tuon asiakirjan. Heti syksyllä samana vuonna hän lähettää sen suosijalleen Mennanderille samalla toivoen, että se painettaisiin Turussa ilmestyvään lehteen. Kun tämä ei voinut käydä päinsä sen latinankielisen asun tähden, ehdotti Gahm, että Bilmark painattaisi sen väitöskirjana respondentin muistutuksilla varustettuna.[181] Se oli vuoden viimeisenä päivänä 1774. Seuraavana vuonna ilmestyi asiakirja Porthanin presidiolla.