Ensimäinen väitöskirjoista, joilla hän oli luvannut täyttää tuon tehtävän oli "Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum", suomalaisten saarnojen historia. Se ilmestyi vuonna 1781 kahdessa osassa. Respondenttina oli pohjalainen Eerik Tulindberg. Teos on hyvin kuvaava aiheeltaan. Kaunopuheliaisuuden professorina oli Porthan esittänyt ainettansa erityisesti pitäen silmällä saarnataitoa, koska useat hänen oppilaistaan aikoivat papeiksi. Väitöskirjoissaankin hän oli käsitellyt samaa alaa. Nyt tämä uusi väitöskirja oli jonkinlaisena historiikkina saarnataidon kuvaukselle erittäin Suomeen katsoen. Mutta sitäpaitsi tuli sen palvella Suomen historiaa. Olihan Porthan kuten Mennanderkin koonnut suomalaisia saarnoja ja lahjoittanut niitä yliopiston kirjastoon. Suurimman osan niistä muodostivat hautajaissaarnat, joita Porthan piti arvossa, etenkin niissä olevain elämäkerrallisten tietojen tähden. Mutta oli niissä muitakin. Olemme jo edellä nähneet, miten hyvin Porthan käsitti tuollaisten menneiden aikain hengentuotteiden arvon historiallisina jätteinä, joista ajan ajatustapa ilmeni. Lisäksi tuli luullakseni se seikka, että nuot saarnat olivat suomenkielisiä muistomerkkejä ja sellaisina arvokkaita.
Tämä tuntuu otaksuttavalta sentähden, että Porthanin johdolla ilmestynyt väitöskirja käsitteli suomenkielisiä saarnoja, mutta ei kajonnut lukuisiin ruotsinkielisiin, joita Suomessa oli saatavissa. Tosin oli oppinut pappi Stricker äskettäin julkaisemassaan teoksessa "Försök til et Svenskt Homiletiskt Bibliothek"[223] luetellut useimmat ruotsalaiset saarnat, suomalaiset sensijaan puutteellisemmin ja yhdessä saksalaisten kanssa. Kun nyt Porthan piti teostaan jonkinlaisena liitteenä Strickerin julkaisuun,[224] oli siis kyllä senkintähden luonnollista, että hän tahtoi täydentää juuri tuota puutteellisempaa suomalaista luetteloa. Mutta siltä oli kyllä ruotsalaisia saarnojakin Suomessa ilmestynyt, joilla Porthan olisi voinut lisätä Strickerin mainitsemaa saarnamäärää. Kun sitäpaitsi tiedämme Porthanin koonneen ja tutkineen muutenkin etupäässä suomenkielisen kirjallisuuden tuotteita, suomalaisia raamatunkäännöksiä ja vanhempaa hengellistä kirjallisuutta, tuntuu uskottavalta, että suomalainen kieliasu häntä nytkin muun ohessa huvitti. Tulee muistaa, että Porthania tutkimuksissaan ennenkin oli huvittanut tämä kieli sivistyttämisvälikappaleena.
Väitöskirjan aihe ei kuitenkaan sellaisenaan Porthania näy erityisemmin miellyttäneen. Ainakin kirjoitti hän Mennanderille siitä joulukuussa 1780: "Aihe ei tosin ole juuri erikoisen hauska; mutta kun se sentään koskee pientä osaa kansamme kirjallisuushistoriasta, luulin, että aine ei olisi aivan vastenmielinen maamme köyhän kirjallisuuden harrastajille".[225] On sentään mahdollista, että hän näin sanoessaan ajatteli teoksen lukijoita eikä itseään.
Aineksia sai Porthan, paitsi siitä mitä itse oli koonnut, etupäässä Mennanderilta sekä muutamilta pohjalaisilta papeilta.[226] Hän ei kuitenkaan hanki Mennanderilta koko saarnoja, vaan ainoastaan niiden nimet, voidakseen julkaista nämät. Tällainen asiakirjain ja harvinaisten kirjain nimien kokoileminen oli näet Ruotsissa tähän aikaan jotenkin tavallista kirjaintuntijain ja kokoilijain keskuudessa. Porthankin luettelee vain saarnojen päällekirjoitukset esityksessään esittämättä ensinkään niiden sisältöä. Ja ainettaan käsittelee hän vain saarnain esitystavan muotoa ja retoorista menettelytapaa silmällä pitäen. Ei sanaakaan siitä, missä yhteydessä saarnatapa oli ajanhengen kanssa, millainen henki niissä vallitsi ja kuinka itse sisältöä esitettiin kansalle. Suomalaisten saarnain historia on kirjoitettu samaan suuntaan kuin Porthanin muut tähänastiset teokset, kuten etenkin "De poësi Fennica". Hän käsittelee molemmissa teoksissa vain lähteittensä muotoa pitäen kummassakin tapauksessa silmällä käytännöllistä hyötyä, joka lähtisi tästä tarkastelusta lukijoille; sisältöä, kokonaisuuden henkeä hän ei kuvaa. Mutta kuitenkin luulee tarkkaava lukija huomaavansa, että se on juuri se, joka useinkin kirjoittajaa huvittaa. Niinpä kirjoittaja valitsee lähteistä kaikkein kuvaavimmat kohdat, jotka löytää, antaakseen kuvauksen siitä, jota ei koskaan käy esittämään.
Strickerin esitys on sekin vain luettelo saarnoista aakkosellisessa järjestyksessä. Mutta hän sanoo kuitenkin teoksensa esipuheessa, että hänellä oli aikomuksena paitsi saarnatavan historiaa myöskin valaista kirkko- ja oppihistoriaa. Sitäpaitsi hän oli aikonut liittää esitykseensä myöskin saarnaajain elämäkerrat. Mutta käytännöllisten vaikeuksien tähden hän oli jättänyt yrityksen sikseen. Porthan toteuttaa teoksessaan tuon ensinmainitun aikeen, mutta ei kajoakaan muihin.
"Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum" oli ensimäinen niistä väitöskirjoista, joilla Porthan tahtoi palvella Suomen historiaa ja jotka hän sentähden jo vuonna 1780 oli antanut oppilailleen valmistettaviksi. Toinen sellainen oli "De Superstitione veterum Fennorum theoretica et practica". Väitöskirjan pohjana oli, kuten olen maininnut, kaksi vanhemman Lencquistin väitöskirjaa, "Om Finlands hedendom och afgudadyrkan" ja "Om Finlands fordna vidskepelse och trollkonst", joista hänen poikansa Porthanin johdolla muodosti kokonaisuuden. Esipuheessa, jonka luultavasti nuorempi Lencquist on kirjoittanut, ilmenee ristiriita, johon tekijä joutui tätä ainetta käsitellessään. Yleinen mielipide näet piti tällaista ainetta tutkimukselle jotenkin arvottomana, vieläpä yleensä vahingollisenakin, jonka katsantokannan kirjoittaja itsekin oli taipuvainen hyväksymään.
Hän sanoo nimittäin, että aineen esittäminen "ei ole mitään muuta kuin luetella kaikenmoisia turhuuksia ja selvittää mitä tyhmimpien satujen pitkää sarjaa". Hän puolustaa kuitenkin esitystään sillä, että muinaisuutta harrastavat saavat apua kaikesta, joka koskee vanhoja tapoja ja laitoksia, sitäpaitsi ovat muutkin kansakunnat paljon tutkineet pakana-aikaansa, jotta näkisivät millaisia olivat silloin ja millaisia nyt. Ja niin olikin todella.
Saattaa näyttää omituiselta, että valistuksen harrastajat kokoilivat tuollaisia jätteitä samalla kuin pyrkivät niitä kaikin mokomin täydelleen poistamaan turhina ja vahingollisina. Mutta kuitenkin voi tälle ilmiölle löytää montakin selitystä. Kun Ihren presidiolla ilmestyi väitöskirja ruotsalaisen pakana-ajan taikauskon jätteistä, omisti respondentti sen arkkipiispa Henrik Benzeliukselle.[227] Omistuksessaan hän sanoo tahtovansa osottaa, millaista työtä oli saatu tehdä ja millaisia vaikeuksia voittaa, ennenkuin oli tultu sille viljelyskannalle, jolla nyt oltiin. Ja hän tahtoi myöskin osottaa, mitä taikauskosta vielä oli jäljellä, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että se sitä helpommin saataisiin hävitetyksi. Tässäkin tahdottiin tutkia epäkohtain luonnetta ja alkuperää, jotta voitaisiin ratkaista niiden olemassaolo-oikeus ja menetellä sen mukaan.
Lencquistin teoksella oli varmaan samansuuntainen tarkoitus, mutta samalla ilmeni siinä tekijän isänmaallinen harrastus tutkia oman kansan muinaisuutta, josta ennen olen puhunut. Molemmat vaikuttimet ovat tekijällä rinnan olleet, mutta viimemainitulle lienee etusija annettava, jos niiden voimakkuutta silmällä pidämme. Puheena olevassa väitöskirjassa on taikauskon eri muotoja niin ankarasti tuomittu ja pidetään niitä niin kerrassaan kaiken järkevän tiedon vastakohtana, ettei voinut tulla kysymykseen pitää niitä ihmistiedon alkeina ja sentähden tietämisen arvoisina. Oli näet niitä, jotka näin ajattelivat. Näin oli esim. Heyne asian käsittänyt selittäessään: "Ei tosiaankaan ole myyttein ja satujen merkitystä ja laatua halveksittava eikä valistuksen miehen tahi älykkään filosoofin työn esineeksi halpana pidettävä; koska kerran kaikki inhimillinen viisaus niistä ensi alkunsa sai" j.n.e.[228]
Tutkimustapa, jota on käytetty äskenmainitussa Lencquistin ja Porthanin nimissä julkaistussa väitöskirjassa, oli tavallinen tämäntapaisissa tutkimuksissa. Oletettiin näet, että taikuus ja sen yhteydessä olevat tavat olivat pakana-ajan perua. Niitä kokoilemalla ja yhdistämällä asialliseen järjestykseen arveltiin sentähden voitavan päästä järjestelmälliseen tietoon pakana-ajan uskonnollisista käsitteistä ja sen jumalamaailmasta. Lähteinä on käytetty osaksi kirjallisia ja suullisia ilmoituksia, etupäässä kansanrunoja, osaksi taas kansan käyttämiä menoja ja tapoja. Olemme edellisessä nähneet Porthanin arvelleen, että kansanrunot kumminkin pääpiirteissään kuvastivat ikivanhaa traditioonia, vaikka yksityiskohdat olivatkin muuttuneet. Siksi hän nyt antoi näille todistusarvon koettaessaan selvittää pakana-ajan oloja. Samaan suuntaan hän kait päätteli käsitellessään kansantapoja, eikä tuollainen päättelemistapa ollut yksinomaan Porthanille omituinen. Palatakseni vain jo mainittuun göttingeniläiseen tutkijaan Heyneen, ajatteli hänkin samoin lausuessaan eräässä julkaisussaan: "Vanhasta tavasta, josta kerran pidämme kiinni, pysyvät ensimäiset perusteet eli loimet, joihin kuteena kudotaan käsitykset, jotka niitä seuraavat".[229] Ei liene vaikeata huomata, että tuollainen ajatustapa johtui ennen mainitsemastani valistusajan mekaanisesta käsityksestä, samasta, jonka ilmauksia huomasimme historiallisen traditioonin käsittelyssä.