III.
Erityisesti kiinnitti Porthanin huomion göttingeniläisten tutkijain teoksiin aihe, jonka useat niistä olivat ottaneet käsiteltäväkseen, nimittäin pohjoisten kansain muinaisuus. 1770 luvun vaiheessa käsiteltiin kysymystä erittäin innokkaasti, mielipiteet siitä taittuivat vastakkain ja riidat, jotka siten syntyivät, herättivät laajalti huomiota. Oppinut kamariherra Burensköld oli kysymyksestä kirjevaihdossa kuuluisan Hallen professorin Thunmannin kanssa.[234] Kun kysymys koski suureksi osaksi myöskin suomalaisten alkuperää, kääntyi hän Porthanin puoleen pyynnöllä, että Porthan valmistaisi tästä tutkimuksen. Tämä aikoikin liittää sellaisen dissertatio epistolariksena "De poësi Fennica" väitöskirjan kuudennen osan eteen, mutta tuuma jäi sikseen. Tiedämme vain, että hän aikoi käyttää runoja apunaan..[235] Mahdollisesti Burensköldin pian senjälkeen tapahtunut kuolema vaikutti siihen, että aijetta ei toteutettu.
Mutta tutkimukset Suomen suvun muinaisuudesta olivat tähän aikaan niin yleisiä, että niiden täytyi edelleen vetää huomiota puoleensa. Vuonna 1770 ilmestyi Sainovicsin todistelu suomen ja unkarin kielen samanlaisuudesta ja Porthan, joka jo silloin oli tunnettu suomen kielen tutkija, ilmoitti siitä kirjoituksella Turun sanomissa. Hän huomauttaa jo tässä, että suomen, unkarin ja lapin kieltä taitava henkilö voisi tehdä monta hyödyllistä muistutusta tästä nyt huomatusta sukulaisuudesta. Tällainen aine herätti luonnollisestikin intoa niissä, jotka Suomen rajain sisällä tutkivat maata ja kansaansa. Huomaamme pian, että täällä kielellisillä keinoilla, vertaamalla suomalaisia sukukieliä keskenään koetettiin suomen kansan alkuperää valaista.
Vertailuilla suomen ja sen sukukielten välillä oli kyllä harrastajansa Suomessa, ennenkuin nämät ulkoapäin tulevat vaikutukset tänne ulottuivat. Siihen antoi aihetta etupäässä ajatus, että suomalaiset olivat Skandinaavian alkuasukkaita, joka ajatus kiinnitti ruotsalaisen tutkimuksen huomion niihin. Leibniz oli esittänyt tuon mielipiteen,[236] samaten myöskin tunnettu maanmiehemme Elias Brenner kirjeessä Erik Benzeliukselle.[237] Esi-isämme olivat näiden tutkijain silmissä skyytejä, jotka olivat Kaspian meren rannikoilta Skandinaaviaan siirtyneet antaakseen sitten sijaa uudelle kansainvaellukselle, joka tehtiin Odinin johdolla. Benzelius yhtyi tähän mielipiteesen, jonka jo Leibnizilta oli saanut, samoin Ihre ja Lagerbring.
Voidaksensa saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan, turvautuivat nyt tutkijat suomen kielen tutkimiseen. Eerik Benzelius tahtoo tutkia, onko Hjalmarin satu alkuperäinen siten, että vertaa tämän sadun ja muitten samanaikaisten kirjallisten muistomerkkien kieltä, ja lisää, että hän jollakin hyvällä tuttavalla aikoo verratuttaa suomen ja unkarin kieltä keskenään.[238] Yhteys näiden puuhien välillä on ymmärtääkseni selvä. Hän tahtoi jälkimäisten tutkimusten kautta ottaa selville mitä tuossa vanhimmassa ruotsin kielessä oli suomalaista. Tämä oli vuonna 1733 ja kahta vuotta ennen oli hän kirjoittanut professori Björklundille Turkuun: "Olisi hyvin tärkeätä, että joku, joka perinpohjin osaa suomea, tahtoisi julkaista suomalaisen sanakirjan ja siinä osottaa mitkä sanat ovat puhdasta suomea tahi per leges, colonias & commeroia tulleet Ruotsista. Sillä kielellä on ollut se suuri etu, että se on säilynyt suffiksien ja affiksien kautta, niinkuin heprean kieli ja muut linguae affines orientis".[239]
Seurauksena tästä harrastuksesta oli siis myöskin vertailu suomen ja ruotsin kielen välillä. Brenner ja suomalainen Hallenius ovatkin toimittaneet luetteloja yhtäläisyyttä osottavista sanoista suomessa ja gootin kielessä.[240] Suomen kielen ja muinaisuuden tutkiminen oli siis samalla Ruotsin muinaisuuden tutkimista; edellinen oli sulanut jälkimäiseen ja muodosti siitä osan. Sentähden sitä minun käsitykseni mukaan Scarinkin ja hänen jälkeensä Bilmark harrastivat. Kun edellinen tahtoo kirjastoon hankittavaksi Belin Hungaria antiqvan, ei hän perustele ehdotustaan konsistooriossa sillä, että siitä saattaisi olla hyötyä Suomen historian tuntemiselle, vaan sillä, että se paitsi varsinaista Ruotsin historiaa valaisee myöskin esi-isäin eli goottein urotöitä vieraissa maissa.[241]
Mutta paitsi tätä ruotsalaisen tutkimuksen synnyttämää suuntaa oli vielä toinen, jolla oli laajempi tarkoitus ja liittyi lähemmin eri Venäjällä olevien sukulaiskansain tutkimiseen. Kun Uudenkaupungin rauhan jälkeen ruotsalaiset sotavangit palasivat koteihinsa, toivat he mukanaan tärkeitä tietoja suomalaisista kansakunnista, joita ei ennen oltu tunnettu. "Das Nord- und Ostliche Theil von Europa und Asien", jonka Strahlenberg painatti Tukholmassa vuonna 1730 oli ensimäinen tulos tällaisista tutkimuksista. Lähemmin Suomea ja sen kansaa koski esitys, jonka Lindheim kirjoitti suomalaisten ja lappalaisten eri alkuperästä.[242] Tämä mies on mielestäni uuden suunnan alkaja kysymyksessä suomen suvun vanhimmasta muinaisuudesta. Hän toi myöskin mukanaan muutamia vanhoja venäläisiä kronikoita Suomeen.
Jo Wilde aikoinaan oli arvellut, että Tacituksen mainitsemat Fenni eivät olleet suomalaisia, vaan lappalaisia, jota vastoin nykyisten suomalaisten esi-isät piilivät Venedi nimen alla. Scarin on eräässä pienemmässä tutkimuksessaan tullut samanlaisiin johtopäätöksiin ja Sigfrid Porthan on väitöskirjassa "De Germania Magna" täydelleen yhtynyt Wildeen.[243] Mutta seikkaperäisesti ja valaisevasti vasta Lindheim nyt teki selkoa erosta, joka oli lapppalaisten ja suomalaisten välillä, niin vakuuttavasti, että hänen mielipiteensä pääasiassa sai Suomessa tunnustusta. Sanon pääasiassa, sillä Lindheim kielsi kerrassaan kaiken sukulaisuuden näiden kansojen välillä ja luki ne aivan eri ryhmiin. Tämä äärimmäisyys ei ylimalkaan saavuttanut kannatusta.
Mutta miksi tämä huomio oli niin tärkeä suomalaisten muinaisuuden tutkimukselle? Sentähden, että tuo skandinaavialainen muinaisuus jäi lappalaisille, jota vastoin suomalaisia ruvettiin pitämään vasta myöhään idästä tulleena kansana. Ne erotettiin siten kerrassaan ruotsalaisten vanhasta satuajasta ja niiden menneisyyttä oli täytymys itsenäisesti tutkia. Ja tätä vakaumusta lujittivat yhä enemmän vanhat tarut lappalaisista, jotka myöhäisiin aikoihin asti olivat asuneet Keski-Suomessa. Pitäjänkertomukset tiesivät niistä kertoa.
On vaikeata enää seurata Lindheimin vaikutusta suomalaisiin tutkijoihin. Ainoa häneltä säilynyt kirjoitus on äsken mainitsemamme kyhäys Upsalan tiedeseuran aktoissa. Hänen muut paperinsa joutuivat Turun yliopiston kirjastoon hänen veljensä presidentti Lagerflychtin kuoleman jälkeen, joka tapahtui vuonna 1774.[244] Hänen mielipiteittensä vaikutuksena, sikäli kun ne ilmenivät hänen äsken mainitussa kirjoituksessaan ja ehkä jälkeen jättämissä papereissaan, voinee osaksi pitää sitä tutkimustapaa, joka nyt pääsi vallalle. Mutta juuri samaan aikaan kuin hänen kirjoituksensa tulivat tunnetuiksi, levisivät myöskin göttingeniläisten tutkijain teokset Suomeen. Lähtien samoista edellytyksistä käyttivät molemmat nämät tutkimussuunnat samoja tutkimustapoja ja tulivat pääasioissa samoihin tuloksiin. On sentähden vaikeata erottaa niitä vaikutuksia, joita kummallakin suunnalla erikseen oli Suomen tutkijoihin ja näin ollen käsittelemmekin niitä yhdessä.