Mutta tuollaiseen kuvaukseen vaadittiin toinenkin edellytys. Oli käsitettävä, että kansan kieli oli kansan sivistyselämän tuote, joka kehittyi yhdessä sen kanssa. Kuta lähemmin muinaisuuden ihmisten sisällistä elämää tahtoi tutkia niiden kielen avulla, sitä selvemmin oli käsitettävä yhteys koko heidän ajatustapansa ja kielen välillä. Ja huomaammekin, että juuri noihin aikoihin, jolloin aate kulttuurikuvauksesta kielen nojalla alkoi ilmetä, alkoi myöskin ajatus tuosta yhteydestä selvetä.
Siitä ilmiöstä ovat todistuksena De Brossesin teos vuodelta 1765 ja Monboddon, joka ilmestyi vuosien 1773-1792 välillä.[286] Herder kirjoitti saksalaisen esityksensä "Vom Ursprung der Sprache" samaan aikaan. Alkuna nyt muodostuvalle käsitykselle on kuitenkin epäilemättä pidettävä Locken ajatusta sanojen ja ajatusten läheisestä yhteydestä ja siten voi selittää sen seikan, että samansuuntaisia mielipiteitä tavataan ennen noitten teosten ilmestymistä. Porthanin opettaja Hassel käsitti kyllä kielen syntyneeksi ihmisten keskinäisestä sopimuksesta, mutta hän arveli, ettei tuollaista sopimusta voitu ajatella ilman jonkinlaista sisäistä puhetta, joka erottaa toisen totuuden toisesta ja asettaa ne oikeaan järjestykseen. Myöskin hän sanoo, ettei kieli yhtä vähän kuin "mikään muukaan äärellinen" ole vapaa muuttuvaisuudesta ja sentähden ei Baabelin kielten sekoitus suinkaan ole yksin muodostanut kieliä. Ja vuonna 1765 Sigfrid Porthan selittää, miten oli jonkin verran edistytty kehityksessä ennenkuin kielen lauseparret muuttuivat ensimäisestä raakuudestaan. Sen näkee siitäkin, että kaikki sanat alkujaan ovat johdetut merkityksistä, jotka tarkoittavat jotakin aivan aineellista käsitettä.[287]
Ylläolevista esimerkeistä näemme, että käsitys kielestä oli muuttumassa jo Porthanin ensimäisistä oppivuosista alkaen. Sen sijaan, että sitä ennen oli pidetty itsessään valmiina muuttumattomana kokonaisuutena, jonka Jumala oli ihmisille antanut tahi nämät itse keksineet, ruvettiin sitä nyt pitämään pitkällisen kehityksen tuloksena. Porthanin omista mielipiteistä voi huomata tuon käsityksen kehittymisen eri asteita, hän kun on tässäkin yhdistänyt eri mielipiteitä ja niistä muodostanut omansa. "Riita siitä", sanoo hän, "ovatko kielet luonnollisia vai tahallisia, on sanasotaa. Jos luonnollisella ymmärretään sitä, jolla on syynsä luonnossa — kaikissa kielissä on sanoja, jotka perustuvat luontoon — voi sanoa, että kaikki kielet ovat luonnollisia. Äänteiden matkiminen on tässä suhteessa etenkin merkillinen ilmiö, mutta paljon riippuu sopimuksesta. Jos taas tahallisella tarkotetaan sitä, joka perustuu yksinomaan meidän mielivaltaamme, niin kielet eivät ole tahallisia". Hän arvelee, että osa sanoista syntyi sen kautta, että tunteet saattoivat hermot johonkin määrättyyn tilaan ja tämän seurauksena oli erilaisia huudahduksia. Täten syntyneitä äänteitä täydenneltiin osottamalla erilaisia esineitä luonnossa ja matkimalla niiden ääntä. Sopimuksesta riippui sitten mitä sanoja eri seuduilla otettiin käytäntöön.[288]
Tässä esitetyt Porthanin mielipiteet kielen synnystä ja luonteesta ovat kuitenkin jotenkin myöhäiseltä ajalta eikä varmuudella voi sanoa milloin ne pääasiassa ovat muodostuneet. Hänen väitöskirjassaan "De consilio convertendi in vernaculam scripta Grsecorum Romanorumque classica" vuodelta 1786 huomautetaan, että ihmiset eivät voi ajatella ilman totuttua kieltään ja että heidän mielteensä ja ajatuksensa suuresti riippuvat tästä.[289] Sen jälkeen tavataan sama ajatus aina uudelleen ja myöhemmissä esityksissä kuvaillaan usein kielen ja ihmissielun rinnakkaiskehitystä ja vaikutusta toinen toiseensa.[290]
Myöhemmin Porthan tunsi kaikki ylläluetellut teokset kielen laadusta ja hän esittääkin aivan Herderin mukaan ja vedoten häneen välittömästä tunteesta lähtevien äänteiden luonnetta.[291] Tiedämme, että Herder edusti teoksissaan alkavaa geneetistä käsitystapaa selvemmin kuin muut aikalaisensa erittäin juuri tutkimuksissaan kielestä. Erittäin huvittavaa on sentähden saada selville Porthanin suhdetta häneen.
Olen jo maininnut, että Porthanin runotutkimusharrastukset eivät saata olla missään suoranaisissa tekemisissä Herderin samanlaisten puuhien kanssa. Eikä Porthan häntä pitkään aikaan sen jälkeenkään mainitse. Vasta vuodesta 1795 siteerataan Herderiä Porthanin esityksissä ja siitä asti jotensakin usein. Samana vuonna Porthan esittäessään Herderin elämäkertaa luennoillaan kutsuu häntä yhdeksi Saksan neroista lisäten, että hän kirjoittaa hienosti ja asiallisesti. Hänen kirjoituksiaan hän erityisesti kiittää teräviksi ja perinpohjaisiksi. Hänen teoksestaan "Vom Geist der Hebräischen Poësie" sanotaan, että se esittää tämän runouden etevyyden vielä selvemmin kuin Lowth, joka sen ensin osotti.[292] Sen sijaan Porthan on verrattain aikaisin tutustunut englantilaisiin kirjoittajiin, jotka pyrkimällä alkuperäisyyteen ja luonnon itsenäiseen käsittelyyn asettuivat kaavamaisuutta ja klassillisuutta vastaan. Olen jo maininnut, että hän 1760 luvun alulla ainakin on tutustunut Aurivilliuksen teoksiin, jotka ovat Lowthin henkeen kirjoitettuja. 1770 luvulla hän tuntee Youngin,[293] ja Hugh Blairin teoksen "Lectures on rhetoric and belles lettres" mainitsee hän erityisellä kunnioituksella.[294] — Myöskin Winckelmannin teos, joka ensimäisenä selitti taidetta geneetisen käsitystavan mukaan oli Porthanille arvatenkin aikaisin tunnettu.[295]
Kuitenkaan ei Porthan ole antautunut luonnollisuuteen pyrkimyksen ja sen yhteydessä olevan tunteellisen suunnan valtaan. Tapansa mukaan hän on asettunut välittävälle kannalle. Goethen Wertherissä olevaa henkeä ja sen vaikuttamaa tunnesuuntaa hän ei ole hyväksynyt; enempää kuin hän koskaan on käsittänyt niitä suurenmoisia ajatuksia, jotka filosofian alalla myöhemmin esiintyivät. Samoin on Porthan aina vastustanut Rousseaun innokasta vaatimusta palaamaan luontoon. — Mutta toiselta puolen ei hän myöskään ole koskaan yksipuolisesti pannut arvoa järkeen, vaan on aina huomauttanut tunteen ja etenkin mielikuvituksen suurta merkitystä. Nimenomaan hän on puolustanut sitä Malebranchen hyökkäyksiä vastaan.[296]
Eri tutkimukset suomalaisten ja heimokansojen alkuperästä ja vanhemmasta historiasta, jotka olivat tulleet suoritetuiksi, aikoi Porthan yhdistää kokonaisuudeksi kirjallisuusakatemian julkaisujen palstoilla. Kuitenkin oli tutkijamme aikonut ottaa esitykseensä vain ne suomensukuiset kansat, jotka ovat yhteydessä pohjolan eli Skandinaavian vanhimman historian kanssa. Ja syyksi hän mainitsee sen, että näiden kansakuntien historia valaisee "meidän" s.o. Ruotsin vanhempaa historiaa.
Tässä esiintyy selvässä muodossa käsitys, joka Porthanilla oli Suomen historiasta itsenäisenä erityisen maan historiana. Tulopuheessaan kirjallisuusakatemiassa hän oli selittänyt pakon vaatineen häntä rajoittamaan historiallisen tutkimustoimintansa kotiseudun historian tutkimiseen. Ja kirjeissä ruotsalaisille miehille oli Porthan viitannut samaan välttämättömyyteen, johon eristetty asema ja vaikeat olot vaativat. Ei ole luultavaa, että Porthan pelkästä kohteliaisuudesta varsinaisia ruotsalaisia kohtaan olisi näin esittänyt asian, pitänyt Suomen historiaa melkein maakuntahistoriana Ruotsin historian rinnalla. Päinvastoin viittaa koko silloinen käsitystapa siihen, että hän todella niin ajatteli.
Mutta toiselta puolen on Porthan todellisuudessa käsitellyt Suomen historiaa tavallaan itsenäisesti, Ruotsin historiasta riippumatta. Olen jo ennen osottanut, että kansallinen tunne oli tämän käsittelyn perustana ja nautti tästä itsenäisyydestä. Itse sanoo Porthan, että hän oli ikäänkuin uudestaan perustanut Suomen historian, jolla hän lienee kuitenkin enemmän tarkoittanut sen historian täydellistä puhdistusta erehdyksistä ja kriitillisen perustan uudestaan luomista, kuin sen ensikertaista omaperäistä käsittelyä tahi sen aatteen keksimistä.[297] Turun sanomissa oli Porthan samoin käsitellyt pääasiassa suomalaisia asioita, mutta toiselta puolen oli niitä julkaiseva seura ottanut Ruotsin kirjallisuuden ja kielen tutkimustensa esineeksi. Tämä kaksinaisuus on nähtävänä koko ajan toiminnassa. Kun Porthan kirjoituksessaan "Om de i åtskilliga landsorter på Svenska sidan boende Finnar" käsittelee kysymystä suomalaisten ruotsalaistuttamisesta, kääntää hän vihansa väkivaltaa vastaan, jolla sitä oli koetettu aikaansaada, ja huomauttaa, että ajan sekä luonnollisten asianhaarain tulee aikaansaada muutos. Samoin huomauttaa hän rajasta Ruotsin ja Suomen välillä, että se erottaa maanlaatunsa puolesta erilaisia maa-alueita. "Niin, että vaikka kieli vaatii, että kaikki 3 Tornion pitäjää ovat vietävät Turun hiippakuntaan ja Oulun lääniin, ei nykyinen erotus kuitenkaan ole ilman syytä".[298] Porthanin valistusajan mukainen kanta lienee verrattava Josef Dobrovskyn mielipiteihin tschekkiläisestä isänmaastaan.[299] Hänkin oli tschekkiläisen kansallisuuden herätyksen alkajia, piti itseään slaavilaisena ja koetti enentää oman heimonsa mainetta. Mutta toiselta puolen on hän kutsunut itseään saksalaiseksi ja aina jäi hänelle alkavan romantiikan patriotismi vieraaksi.