Julkaisemistapa, jota Porthan käytti, antoi Juustenin kronikalle sen omituisen muodon. Ensiksikin se paisutti äärettömästi teoksen kokoa. Tämä oli sillä yhteistä useimpain ajan historiallisten teosten kanssa ja oli luonnollinen seuraus osaltaan siitäkin, että ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon kaikki tarjolla olevat yksityisseikat. Teokset kasvavat aina tutkijain käsissä, ja vaikka tämä on usein uudistuva ilmiö, on se erittäin tälle ajalle omituinen. Bilmark kirjoittaa Messeniuksen riimikronikan editioonista: "Aikomukseni oli alussa liittää muutamia muistutuksia, mutta kun niitä tuli paljon ja laajempia kuin itse teksti, olen ollut pakotettu säästämään ne toiseen tilaisuuteen".[353] Ja kuitenkin on hän jättänyt yrityksen varustettuaan oikeastaan vain teoksen alun muistutuksilla. Samoin kirjoittaa Calonius "De prisco servorum jure" teoksestaan, jota valmisti samaan aikaan kuin Porthan Juustenin kronikkaa: "Työ on kasvanut käsissäni, niin että kolme osaa, kaikki noin kuusi arkkisia, vielä vaaditaan, ennenkuin se suunnitelmani mukaan tulee valmiiksi".[354]
Mutta esitystavalla oli toinen ikävämpi seuraus, se oli ristiriidassa niiden taiteellisten vaatimusten kanssa, joita oli totuttu asettamaan historiallisiin esityksiin. Oli luonnollista, että tämä ristiriita etenkin vaivasi Porthania, joka virkansa puolesta harrasti juuri taiteellista kirjoitustapaa ja jota kauan jäljestäpäinkin ihailtiin klassillisen kirjoitustapansa tähden. Sitäpaitsi ei yleisö pitänyt tarkasta yksityiskohtiin menevästä kritiikistä, jota Porthanin teoksessa käytettiin. Sanalla sanoen, tässä oli vanha vastakohta esoteeristen ja eksoteeristen kirjoittajain välillä. Lukuisat ajan kriitilliset historiantutkijat ovat siitä kärsineet ja esittäneet kaikenlaisia puolustuksia menettelytavalleen, mainitsen tässä vaan kritiikin tienraivaajat Saksassa ja Ruotsissa, Schlözerin ja Lagerbringin.
Porthankin on sentähden arvostellut teostaan hyvin vaatimattomasti. 10. p. toukok. 1794 kirjoittaa hän siitä Caloniukselle: "Veli tuntee tuon teoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen vähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin varastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita koskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa vääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on jäljellä, ei ole voitu välttää sellaista minuta diligentiaa". Hän piti teostaan vain esityönä, jolle muut sitten saattoivat rakentaa kauniimman ja täydellisemmän rakennuksen, ja hän viittaa mielihyvällä teoksiin, jossa siihen on ryhdytty.
Antaessaan teokselleen tuollaisen esityön muodon, oli Porthan epäilemättä osannut oikeaan. Jos hän näet olisi liittänyt tutkimuksiinsa täydellisen esityksen, voinee pitää varmana, että jälkimäinen olisi edellisiä haitannut. Sen huomaa hyvin Lagerbringin teoksesta, jossa tutkimus on useinkin tullut näkyviin ainoastaan tuloksissaan ja painettuna nootteihin esityksen alle. Olosuhteitten pakosta ja silloisen tutkimuksen tilan vaatimuksesta on siis Juustenin kronikka syntynyt ja erilaisia pyrkimyksiä on siinä yht'aikaa koetettu toteuttaa. Se on lähdekokoelma, samalla kuin se on kokoelma kriitillisiä huomautuksia vanhemman kirjallisuuden ilmoituksista; se on sitäpaitsi myöskin täydellinen ja hyvin järjestetty käsikirja, jonka avulla voi löytää tarvittavia lähdekohtia eri teoksista. Ja sitäpaitsi on se mitä sen alkujaan piti olla, tarkan tekstikritiikin avulla toimitettu julkaisu vanhasta historiallisesta lähteestä, Juustenin kronikasta.
On senlisäksi huomautettu, että tuo Porthanin teos oli vielä muutakin, oli huolimatta muodostaan myöskin esitys Suomen vaiheista aikoina, joita siinä käsitellään, tahi, että lukija siitä ainakin saa hyvän ja yhtenäisen käsityksen niistä.[355] Epäilemättä niin olikin. Aineen ryhmittäminen muistutuksiin suurimmaksi osaksi pääkohtain mukaan teki sen kaikesta huolimatta sisällöltään joksenkin kokonaiseksi. Muistutukset olivat todella, niinkuin Porthan lausui: "Noten ohne Text" siinä merkityksessäkin, että ne sellaisinaan ilman Juustenin tekstiäkin muodostavat lukijan käsityksen. Teksti, jota niiden tuli kommenteerata, tuntuu monasti vain siteeltä, joka muodollisesti yhdistää sisällön osat.
Voisi siis kutsua puheena olevaa teosta Suomen keskiajan historiaksi, etupäässä sen sivistyshistoriaksi. Olen edellä jo viitannut siihen, miten vaikeata tutkijoille vielä oli luoda historiallista teosta, joka esittäisi kaikkien elämänalojen historiaa toistensa yhteydessä ja rinnan. Toiset olivat onnistuneet siinä paremmin, toiset huonommin, mutta tehtävä oli pääasiassa ratkaisematta. Porthan antoi sille nyt uuden omituinen ratkaisun. Hän saattoi kehyksensä sisällä antaa tietoja kaikilta aloilta, vieläpä monenmoisia pikkutietoja, joille sen ajan kirjoittajat eivät olisi voineet löytää sijaa varsinaisessa esityksessä. Erityisen tärkeänä puolena tässä suhteessa olivat lähteitten julkaisut, tosin vielä varsinaisten muistutusten alamuistutuksina, siis samaan suuntaan, kuin mainitsin muutaman brittiläisen tutkijakoulun kirjoittajan menetelleen. — Saatan siis sanoa Juustenin kronikan julkaisun, vaikkapa sillä olikin vanhan kokoilevan tutkimuksen ulkonainen muoto, edustavan hyvinkin edistynyttä astetta pyrkimyksessä kehityskykyistä tulevaisuutta kohti.
IV.
Porthanin Juustenin kronikan selitykset perustivat todella Suomen historian. Se tapahtui aikana, jolloin monen muun kansan historia alotettiin, erittäin sellaisten, jotka elivät germaanilaisten kansain naapureina tahi niiden seassa, mutta ilman omaa korkeampaa sivistystä. Slaavilaiset kansat Venäjällä, Böömissä ja Itä-Saksassa olivat samanlaisessa asemassa, ja heillä esiintyi sama harrastus samaan aikaan kuin meilläkin. Venäjän historian perustaminen tapahtui ensinnä, herätti enimmin huomiota ja joutui siis ensinnä myöskin Porthanin huomion ja harrastuksen esineeksi.
Erityisessä teoksessa "Probe Russischer Annalen" esitti Schlözer suunnitelman, jonka mukaan venäläisten vanhat asiakirjat olisivat julkaistavat. Hän huomauttaa nimenomaan, että se olisi Venäjän historian perustushetki, jos se vain tapahtuisi sopivalla tavalla. Ja hän antaa muun muassa seuraavia neuvoja tuosta julkaisutavasta: "Jotta tuossa työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös tavallaan koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan samalla asettaa kaikki, mitä erityiskronikoissa, astekirjoissa (Stuffenbücher), kronograafeilla ja muissa syrjälähteissä löytyy, ja niin julkaista täydellinen Corpus Historiae Russicae".[356] Ja vähän edempänä jatkaa Schlözer: "Kaikki muut työt hyötyvät tuon metoodin mukaan tehdyn alun kautta ja voivat säännöllisemmin seurata toinen toistaan. Kun Venäjän historia on kotimaisista lähteistä ammennettu, silloin mentäköön ulkomaalaisiin, etsittäköön Pohjan, Lännen vieläpä Idänkin arkistot ja koottakoon ainesta, missä vaan sellaista löytyy".[357] Tämän johdosta hän lisää, ettei annaaleihin voi täyttä selvitystä saada, ennenkuin myöskin ulkomaalaiset lähteet ovat käytetyt. Mutta kun työn mukavammin voi tehdä jäljestäpäin, on muistutuksissa julkaisun ohessa vain arvosteltava eroavaisuuksia, parannettava turmeltuneita kohtia, selvitettävä epäselviä, karsittava pois myöhemmät lisäykset ja jos mahdollista verrattava keskenään vastakkaiset ilmoitukset.
Schlözerin Probe Russischer Annalen mahtoi sitä enemmän herättää Porthanin huomiota, kun hän 1770 luvun lopulla erityisesti tutki Venäjän historiaa. Tämä harrastus aiheutti hänen pienen kirjoituksensa "Grundstrek til Ryska Historien",[358] jossa hän muun muassa laajanlaisesti tekee selkoa Venäjän historian kirjoittajista ja lähteistä. Lähteinään on Porthan käyttänyt uudempia saksankielisiä teoksia, jotka käsittelevät Venäjän historiaa, kuten Müllerin "Sammlung Russischer Geschichte", Fischerin "Sibirische Geschichte" sekä Schlözerin ja Thunmannin teoksia. Venäjänkielisiä kirjoittajia hän kyllä laajalti käsittelee, mutta arvostellen niitä äskenmainittujen teosten johdolla, samoinkuin lukuisia venäläisiä alkulähteitäkin. Muodosta ja sisällyksestä päättäen on tämä vihkonen aijottu jonkun yksityisen luentojakson perustaksi, mutta onko se sellaisena ollut, en ole voinut saada selville.