Loppuivat ne kirkonmenot, ja väki riensi kotia. Ja matkalla vasta paljon "mustalaistytöstä" haasteltiin. Mutta virsikirjat kainalossa asteli pieni parvi tuttaviamme monenloukeroista polkua kohden Halkipohjan kulmaa. Siinä oli Sunkreini kasvattinensa, siinä Pynnölän haltijat poikinensa, siinä Saksmanni, siinä Priski-Heikki, siinä kuppari-Kaisa punaruutuisessa hameessansa kiikutteli sauvansa nojassa. Ullan Kallen oli käynyt juuri niinkuin kirkkoherra oli epäillytkin. Kotomiehenä taas Pynnölässä oli pitkä ja laihan kalmea Priskin Liisa.
Siinä nyt asteltiin lämpimänä juhannuspäivänä, puhuttiin ilmanlaadusta, pellon pehmeydestä, juhannushallasta ja jos jostakin. Vaan äänetönnä astui kasvatusisänsä rinnalla valkohamehinen Maija.
Ensin oli lakeoita vainioita, sitten kukkivaa niityn nurmea, sitten upeaa kuusimetsää, sitten tultiin vihreään koivistoon, joka Pynnölän hevoisha'assa lehviänsä levitti; pitkin linnaniemen niityn aitoviertä kasvoi lemuavia pihlajia sekaisin tuomien kanssa, ja edempää, vasikkaha'an koivulehdikön alatse kiilsi juhannusauringon huikaisevassa valossa Pynnölän järven sinikirkas pinta; kiviheittomatkaa vielä pitkin kotovainion pientaretta, niin oltiin jo Pynnölässä.
Siellä oli Priskin Liisa laittanut tukevan päivällisen. Päivän kunniaksi oli valkea liina levitetty pöydälle ja seinäkaapista oli tammilautaset otettu esille ja pöydälle kauniisen järjestykseen asetetut. Mitäs muuta kuin mentiin aterialle. Kalle ja Mari olivat ääneti, niinkuin sopikin; toiset ne pakisivat kaikellaista.
— Kukahan se vieras herra tänään siellä kirkossa oli, kysyi emäntä.
— En tiedä minä suinkaan, lausui isäntä, vaikka kyllä näin hänen ensin perä-ovella, sitten meni hän kuoriin asti, ja katseli rippilapsia koko ajan niin tarkasti.
— Niin, selitti Saksmanni, kyllä minä sen vehkeet näin, ensin istui hän vieressäni käsityöläisten penkissä, vaan kun hän meni kuoriin, menin minäkin perässä, voidakseni paremmin kuulla lasten vastaukset. Tutkimisen jälkeen riensi herra unilukkarin luokse, ja unilukkari — me laulumiehet olemme hyvät ystävät — kertoi hänen juuri kysyneen Marin perustusta.
— Kyllä tunsin jonkun olleen takanani ja katselleen minua, tunnusti
Mari punastuen.
— Minä näin hänen muotonsa muuttuneen ensin punaisen, sitten vaalean karvaiseksi, kertoi Saksmanni.
— Tämä jotain merkitsee, tuumaili Sunkreini.